Perjantaina AGRYn treeneissä tein ympyräradan. Aita, kaksi aitaa rinnakkain, aita, kepit, putki ja aita. Koirat toimivat loistavasti.

Sitten keskityimme harjoittelemaan putkea ulkoreunalta. Ohjaaja oli putken ulkoreunalla ja ohjasi koiran putkeen ja sieltä aidan kautta uudestaan putkeen ulkoreunalta. Sitten sama putken toiselta reunalta. Oliko yllätys, ettei koirat osanneet putkea?  Minulle ei, sillä koiran lähetys putkeen sisäreunalta tai ulkoreunalta on koiralle ihan eri este.

Löysin mielenkiintoisen henkilöprofiilin ja kivat kotisivut, joilla paljon videoita....

Silvia Trkman on agilityssa 9-kertainen Slovekian mestari ja kaksinkertainen maailmanmestari. Hän uskoo, että temppujen opettaminen koiralle opettaa koiralle oppimisen olevan hauskaa. Ohjaajalle temppujen opettaminen koiralle opettaa kuinka koiraa koulutetaan ja kuinka koira saadaan oppimaan. Jos koira osaa 100 temppua, se oppii helposti myös agilityradalla hypyn.

Kouluttamisen kautta voi pumpata koiran täyteen itseluottamusta, "varmista, että koirasi tietää olevansa maailmanmestari, ennenkuin se on hypännyt ensimmäistäkään estettä agilityradalla".

"Tee asiat omalla tavallasi. Kirjat ja videot ovat hyödyllisiä, mutta etsi oma tapasi tehdä asioita. Onko sinulle sanottu, että puomin alastulolle on aina pysähdyttävä?" Silvia ei koskaan pysäytä omaa koiraansa ja hän on voittanut 90% osallistumistaan kilpailuista.

Silvialla on ollut samojedi, pyreneitten paimenkoiria ja border collieita, katso erityisesti kuvien takana olevia linkkejä (about us -> klikkaa kuvia), joissa hän kertoo koiristaan ja itsestään.

Silvia toivoi lapsena kovasti omaa koiraa ja koulutti katukoiria oman koiran toivossa. Viimein 11-vuotiaana hän sai samojedin. Mentyään sen kanssa koirakouluun, opettaja kehotti häntä luovuttamaan, koska samojedia ei voi kouluttaa. Silvia ei antanut periksi ja loppu on historiaa.

Oikotietä onneen ei taida olla. Koira yleensä puree ja paimentaa radalla, koska uskoo osaavansa radan ja ohjaamisen paremmin kuin ohjaajansa. Koira, jonka kanssa ei pysty juoksemaan avoimella kentällä, tuskin juoksee yhtään sen paremmin ohjaajansa kanssa agilityradalla.

Jotkut koirat kuumenevat radalla, joka purkaantuu näykkimisenä. Koira haluaisi juosta, ohjaaja on hidas, käskyttää koiraa hieman myöhässä, kieltää koiraa "ei" käskyllä jne. Koira turhautuu, kuumenee ja näykkii.

Vaikeimmat tapaukset, jotka minulla on ollut, ovat vaatineet kaiken aloittamista alusta. Alussa mennään yksi este hallitusti. Hallittu lähtö, hallittu esteen suoritus ja hallittu perusasento suorituksen jälkeen, palkka.

Siitä edetään kahden esteen suoritukseen, siitä kolmeen esteeseen. Alussa vain suoria, joilla koira voi lukea rataa ja keskittyä eteen menemiseen. Harjoitellaan ohjausta molemmilla puolilla, koira vasemmalla puolella on usein helpompi koiralle ja sitten sama suora koira ohjaajan oikealla puolella.

Pikkuhiljaa aletaan harjoitella käännöksiä, ensin sisäradan käännökset helpommalla puolella (useimmat koirat kulkevat ohjaajan jommalla kummalla puolella huomattavasti paremmin, myös agilityssa), sitten vaikeammalla puolella.

Sitten opetellaan alusta valssit, takaaleikkaukset jne. 

Tylsää, mutta toimii.

Koiran kanssa voi harjoitella juoksemista koiran ollessa vapaana avoimella kentällä. Osaako koira juosta ohjaajansa oikealla puolella? Vasemmalla puolella? Ohjaajan edessä? Juostessaan ohjaajan edessä, osaako se kaartaa ohjaajan käsimerkkien mukaan oikealle ja vasemmalle?

Meillä (=minulla ja lapsillani) oli kesällä 2005 vaikeuksia puomin kontakteilla, tiedättehän tutun tarinan, kun kaikki tuntuu jo sujuvan, joku aivan käsittämätön vanha ongelma putkahtaa esiin. Ensin ajattelimme toivorikkaasti, että kysymyksessä on vain sattuma. Sitten sattuma toistui useamman kerran, kunnes oli otettava hattu käteen ja myönnettävä, että meillä oli puomiongelma. Kontaktiongelma tuntuu pieneltä silloin, kun kaikki muukin on hieman hankalaa radalla, mutta tyypillisesti melkein kaikki muut ongelmat poistuvat kokemuksen myötä, mutta kontaktiongelma jää tai putkahtelee esiin jo kadottuaan. 

Kontaktiongelma on erityisen harmittava, koska sen poiskitkeminen vie paljon aikaa. Tyypillisesti sen saa hiottua pois harjoituksissa tutulla kentällä, mutta kisoissa koira loikkii iloisesti kontaktit. 

Itse olemme lähestyneet kontaktiongelmaa vuosien varrella aina samalla tavalla. Ensin toteamme, että meillä on ongelma (!), kuulostaa itsestään selvältä, mutta koska kontaktin opettaminen on aikaa vievää ja puuduttavaa, ongelman kieltäminen on ainakin meidän perheessä ensimmäinen vaihe. Se oli vahinko, olin väärässä kulmassa, liian kovassa vauhdissa, liian kaukana, liian lähellä, kyllä se tassu tai ainakin kynsi kosketti pintaa, minä näin, tuomarin pitäisi hankkia silmälasit, jne. 

Kun ongelma on myönnetty pitkin hampain, koirani valitettavasti toistuvasti tekee kontaktivirheen kisoissa puomilla, ollaan jo päästy vähän eteenpäin. Yleensä sen jälkeen alkaa toivorikas analysointi helpoimmasta ratkaisusta eli ohjaajan osuudesta ongelmaan. Jos käteni, jalkani, etäisyyteni koirasta, puomista, liikeratani, vauhtini, vartalon suuntani, käskytykseni, äänensävyni olisi niin tai näin, niin koira tekisi puhtaasti kontaktin. Yleensä ohjaaja piristyy hetkeksi, ongelma on helposti hoidettu. Kontaktia lähestytään keskittyneesti, muistaen kaikki omat väärät käden, jalan, jne asennot ynnä äänensävyt ja todistetaan koiran olevan kontaktivarma, jos ohjaaja ei sählää kontaktia. 

Ilo on yleensä lyhytaikainen, sillä ohjaaja yrittää kontaktin lähestymistä noin sadalla eri keinolla treeneissä. Livertelee koiralle ystävällisesti, ettei se pelästyisi ja hyppäisi kauhuissaan kontaktin yli, kun se on niin herkkä. Sitten ohjaaja ottaa taas vauhtia puomille ja pitää kätensä kurissa, ettei kumarru uhkaavasti koiran ylle, joka luonnollisesti ahdistaa arkaa koiraa ja saa sen hyppäämään kontaktin yli. Ohjaajan kunnosta riippuen, äänensävy tiukkenee (jos ei hyvällä, niin pahalla), käsimerkit vahvistuvat (eikö se luupää elukka tajua hidastaa kontaktilla) ja epätoivo kasvaa, kunnes saavuttaa kulminaatiopisteen, jossa ohjaaja myöntää, ettei koira osaa kontaktia hyvällä eikä pahalla. 

Aloitamme siis alusta ja myönnämme, että meillä on puomiongelma. Koiralle on syystä tai toisesta opetettava puomi uudelleen. Koska metodeja on paljon, tätä hetkeä voisi verrata laihdutuskuurin aloittamispäätökseen. Mitä, jo tänäänkö pitäisi aloittaa? No, jos on pakko aloittaa, valitaan metodi. On nopeita, houkuttelevia, tuloksia lupaavia ihmedieettejä tai sitten tyly totuus, syö vähemmän kuin kulutat niin laihdut, mielellään terveellisesti. Nopeat ihmeet palautuvat vanhoihin tapoihin yllättävän nopeasti, tylsän hidas uusien tapojen opettelu vanhojen pahojen tapojen tilalle tuo yleensä pysyvämpiä tuloksia. 

Puomilla olemme kokeilleet monenlaisia ihmedieettejä, vaihtoehtoja on paljon… Mutta vuosien varrella vain yksi on näyttänyt toimivan kunnolla ja se on koiran pysäyttäminen kontaktille. Koiran pysäyttäminen on helpolta kuulostava ja itsestäänselvältä tuntuva juttu kontaktiongelman ollessa kyseessä, mutta mutta… Ensinnäkin se vaatii, että koira pysähtyy käskystä, myös kiihtyneenä, täydessä vauhdissa ja nähdessään putken edessään. Koiramme ovat kisanneet tokossa menestyksekkäästi ja voisin vannoa, että ne osaavat seis -käskyn. Siis kaikkialla muualla kuin puomin alastulolla, jolloin seis -käsky kuulostaa koiriemme korvissa "hyppää, NYT, ylös ja eteenpäin, kiihdytä vauhtia!".  

Jossain vaiheessa koira kuin koira oppii, että puomin alastulolla on pysähdyttävä. Kokemuksesta voin kertoa, että nuoremmat koiramme on opetettu alusta asti pysähtymään aina kontakteille, joka on huomattavasti helpompaa kuin opettaa vanha koira uusille tavoille. Nyt talven taittuessa pian kevääksi olemme pisteessä, että vanhat koiramme (taas) pysähtyvät kontaktille treeneissä, mutta jää nähtäväksi, onnistuuko se myös kisoissa. 

Koiran pysäyttämisessä kontaktille on myös haasteita, sillä kisoissa kisataan paitsi puhtaasta radasta, myös ajasta. Jos koira hiipii kontaktille, se menettää aikaa. Sen tulisi juosta täysillä puomin alastuloon ja sitten ottaa kontakti. Usein voitto on muutamista sekunneista kiinni ja niitä sekunteja kertyy puomin kontaktilla, jos sitä lähestytään hitaasti tai koiraa pidetään siinä liian kauan. Itse olemme todenneet parhaaksi opettaa koira istumaan alastulokontaktille. Seis -käsky ei välttämättä pysäytä kiihtynyttä koiraa ja koiralle sekunnin pysähdys ei välttämättä ole selvä tehtävänanto. Jos koira pysäytetään sekunniksi ja kisoissa heti kehoitetaan jatkamaan matkaa, koiralle hämärtyy haluttiinko sen pysähtyvän vai ei ja lisäksi se alkaa ennakoida eteenpäin lähtöä ja pysähdyksestä tulee olematon. 

Namin jättäminen puomin alastulolle ja käsky etsi, johtavat pahimmassa tapauksessa siihen, että koira jää kisoissakin etsimään namiaan toivorikkaana useiden sekuntien ajaksi ja kello käy. Mitä ahneempi koira, sen sitkeämmin se haluaa löytää naminsa, ennenkuin luovuttaa ja jatkaa matkaa radalla. Yleisöä kisoissa tilanne yleensä naurattaa, ohjaajaa ei. 

Olemme siis itse käyttäneet istu -käskyä, jolloin koiralta vaaditaan vain takapuolen nopea käyttö kontaktilla ja samantien sillä on lupa jatkaa matkaa. Istumista on harjoituksissa vahvistettu naksuttimella ja namilla joka tulee aina ohjaajan kädestä. 

Kun hankimme isovillamme, sai puomi yhden ulottuvuuden lisää, ylösmenokontaktin. Isoilla koirilla jo normaali askeltaminen ravissa voi aiheuttaa puomin ylösmenokontaktin ohittamisen ilman kontaktia. Opetimme koirallemme kontaktin seis -käskyllä. Koira seisahtuu ylösmenokontaktilla ja istuu alasmenokontaktilla. Koska koira opetettiin pysähtymään alusta asti, se on oppinut sen hyvin ja varmaksi. Se pitää puomista ja voi juosta sinne omia aikojaan seisomaan ylösmenokontaktille katsellen, kuka toisi makupalan hienosta suorituksesta. Kontaktit sujuu hienosti, mutta en ole vielä keksinyt miten koiraan saisi vauhtia puomilla, se lönkyttelee puomin huolettoman näköisenä ja istahtaa alasmenokontaktille namin toivossa. Voitte tulkita tämän niin, että meillä on yksi kontaktivarma puudeli, jota edelleen palkitaan hienoista kontakteista, koska olemme niin riemuissamme, että edes joku koiristamme on ymmärtänyt kontaktien merkityksen puomin suorittamisessa itsenäisesti, ilman ohjaajan käskyä tai läsnäoloa. Joskus tosin vähän epäilen, että koira vedättää meitä. 

Koska kisoissa ovat vauhdit lisääntyneet ja etenkin sheltit painelevat melkoisella vauhdilla, kannattaa miettiä miten puomista saisi nopean ja varman esteen. Puomi on yksi kaikkein aikaa vievimmistä esteistä radalla ja jos sen suorittaa hitaasti, voi olla haasteellista kompensoida aika muualta. Onneksi useimmat koirat pitävät puomista paljon, jolloin koiran motivointi ei ole ongelma, jo esteen suoritus on koirasta kivaa. Yleensä ainoa asia, joka saa koiran pelkäämään puomia on pelästyminen keinulla. Kokeneet kisakoirat tietävät, että puomissa on vaakarimat, joita keinussa ei ole. Kentällemme tuli kerran uusi puomi, jolla kokeneet koirat alkoivat hiipimään ylösmenossa. Hetken ihmeteltyämme asiaa, huomasimme vaakarimojen puuttuvan. Kun ne kiinnitettiin, koirat juoksivat taas vauhdilla puomin ylösnousun. Mutta kokemattomille koirille puomin ylösnousu ei eroa mitenkään keinun ylösnoususta, jolloin keinua pelkäävä koira lähestyy puomia hitaasti ja varoen, pahimmassa tapauksessa kieltäytyen puomilta kokonaan. Ratkaisuna ongelmaan on keinuongelma poistettava ennen puomiongelman poistamista. Keinuongelma on usein koiralle paljon vaikeampi kuin puomiongelma, sillä kontaktiongelma on ohjaajan ongelma, kontaktien yli hyppiminen ei ole ongelmallista koiralle… 

Lyhyesti keinusta aloittelijoille. Älkää kiirehtikö keinulle, sitä ei ole möllikisoissa, se tulee vasta virallisissa kisoissa. Opettakaa koiranne nauttimaan puomista, tehkää siitä sen lempieste ennen keinulle menoa. Keinulla koira voi pelätä kolmea asiaa: tärähdystä, pamahtavaa ääntä ja / tai pudotuksen tunnetta. Opettakaa keinu huomioiden nuo kaikki asiat erillisinä, pienissä pehmeissä osissa vasta sitten, kun koiranne varmasti osaa seis -käskyn. Jos ette luota seis -käskyyn, pyytäkää aina apuohjaajaa seisomaan keinun takana harjoitellessanne. Opetusjärjestys on keinun liike esim. heijaamalla, kun koira kestää liikkeen, opettakaa tärähdys vähitellen kasvattaen tärähdyksen kovuutta, viimeisenä keinun pamahtava ääni huomioiden, että koira yleensä pelästyy keinun jälkipamahdusta (keinun palautuessa alkuperäiseen asentoon) enemmän kuin keinun laskeutumisen aiheuttamaa pamahdusta koiran seisoessa keinulla. Edellämainitut ohjeet koskevat lähinnä minikoiria. Maksikoiralle on opetettava keinun hallinta vartalollaan, koiran painosta riippuu, keinauttaako koira keinun puolessa välissä vai juokseeko se keinun päähän suoraan (kevyet minikoirat). Myös ohjaajan vartalo-ohjauksen on erottava puomin ohjauksesta, mitä kokemattomampi koira, sen tärkeämpää on viestittää koiralle, että kyseessä on keinu, ei puomi. 

Lähde: agility-kotisivut

Treenaame ryhmissäni miniesteillä ja joskus minulta kysytään miksi? Huom (!) alla esitetyt mielipiteet ovat omiani kouluttajana ja jokaisella kouluttajalla on omat mielipiteensä, samoin kuin jokainen koirakko valitsee itselleen sopivan ryhmän, jossa treenaa.

Ensimmäinen syy miniesteillä treenaamiseen on "laiskuus", en usko, että rimojen ylös alas veivaamiseen käytetty aika tuottaa vastaavaa hyötyä. Se vain syö rata-aikaa koirakoilta. Jos ryhmässä on vain maksikoiria, toki silloin treenaamme maksiesteillä (paitsi kylmillä ilmoilla).

Suurimmalla osalla koirakoista on ongelmia kepeillä, kontakteilla ja vauhdissa. Millään näistä ei ole mitään tekemistä rimojen korkeuden kanssa (=minun mielestäni). Itse asiassa maksikoiraa on helpompi ohjata maksiesteillä, koska sen vauhti hidastuu hyppyjen korkeuden kasvaessa.

Jotkut maksikoirat menevät mielellään mini ja mediesteillä, mutta kieltäytyvät maksiesteistä. Jos näin on, vaadin ohjaajalta lonkkakuvauksen koiralleen. Jos koiralla on vikaa lonkissa ja sitä sattuu, on luonnollista, ettei se halua hypätä korkeita esteitä, eikä sitä saisi siltä vaatiakaan. Yllättävän monella "kenkkuilevalla" koiralla on röntgenkuvien myötä paljastunut vakavia luustohäiriöitä jaloissa tai selässä.

Yksi syy, miksi aikoinaan aloitin maksikoirani kanssa miniesteillä, oli kevään ja syksyn routakelit sekä talven hallin jäinen pohja. En halunnut hajoittaa koiraani korkeilla hypyillä kovalle alustalle. Esimerkiksi maksi A on poistunut kokonaan virallisista esteistä ja tilalle on tullut mini A, syynä oli sen rasittavuus koiran fysiikalle.

Itse treenaan maksikoirallani miniesteillä edelleenkin, poikkeuksena vain jos on kisat edessä, voin vetää kierroksen maksiesteillä ihan vain verryttelyn vuoksi. Samoin jos ryhmässäni on koirakko, jolla on kisat edessä tai vastaavasti kisat takana, jossa on tippunut rimoja, voimme katsoa maksiesteillä, mistä rimojen pudotus on voinut johtua.

Poikkeuksena voisin ehkä pitää sitä, että koirakko tähtää tosissaan SM-kisoihin tai MM-karsintoihin. Silloin treenaisin säännöllisesti ryhmässä, missä tavoitteena on vain ja ainoastaan puhdas ja nopea nollarata. Mutta rehellisyyden nimissä jokainen voi aina tähdätä ryhmässä kuin ryhmässä puhtaaseen ja nopeaan nollarataan riippumatta muun ryhmän tasosta (tosin kouluttajan taso vaikuttaa). Silloin kun Noora ja Niina vielä kisasivat tosissaan, me treenasimme 5-6 tuntia viikossa hyvinkin eritasoisissa ryhmissä, mukaanlukien aina välillä alkeiskurssit. Agilityssa yhtä tärkeää kuin vauhti, on myös ehdoton estevarmuus ja koiran ja ohjaajan välinen yhteistyö. Siksi huipulla treenaaminen vaatii myös enemmän harjoittelutunteja; estevarmuutta, vauhtia, käännöksiä, erilaisia lähestymiskulmia, erilaisia kenttiä ja ryhmiä (koira tottuu ja turtuu omaan kenttään ja ryhmään, kisatilanne vieraalla kentällä on aina erilainen). Lisäksi silloin suhdetta koiraan on hiottava monipuolisilla harrastuksilla kuten toko tai koiratanssi agilityn lisäksi, jotkut harrastavat vesipelastusta, hakua, jne.

Usein koira, joka pudottaa rimoja maksiesteillä, tekee sen myös miniesteillä. Joskus omistaja selittelee, ettei hänen koiransa "viitsi" hypätä miniesteitä. Höpö höpö. Koirat ovat fiksuja ja itse vedän joskus maksikoirallani radan niin, että siellä on mini-, medi- ja maksiesteitä, mukaanlukien rengas. Oletan koirani osaavan lukea rataa ja sitä mihin se hyppää. Jokaisen hypyn tulee olla harkittu ja koiran on katsottava mihin se hyppää ja mille korkeudelle. Mielellään mahdollisimman taloudellisesti. Jenkeissä on käytössä koulutusmetodi, jossa rimoja ei käytetä alussa ollenkaan, vaan koira opetetaan menemään siivekkeiden välistä ohjaajan ohjeiden mukaan.

Rimojen tiputteluun on pääasiassa neljä syytä (minun mielestäni):

1) Terveydelliset syyt selkä, lonkat, polvet olisi aina selvitettävä ensimmäisenä, kun rimoja alkaa tippua tai koira kieltäytyy korkeista hypyistä.

2) Omistaja jättää lähdössä koiran reilusti taakseen, antaa lähtöluvan, kääntää koiralle selkänsä ja ryntää matkaan. Koira säntää omistajansa perään ja tiputtaa ensimmäisen riman. Olen nähnyt tapauksia, missä kolmen aidan suorassa koira juoksee kaikkien rimojen läpi, rimojen sinkoillessa ympäriinsä.

Miksi koira pitää jättää yksin lähtöön jos se ei kestä sitä? Radalla on 18-20 estettä, miksi ensimmäinen este olisi sen maagisempi kuin 17-19 seuraavaa estettä? Lentävä lähtö eli koiran kanssa yhtä aikaa radalle lähteminen on nopea ja kivuton keino ratkaista ensimmäisen riman ongelma.

3) Omistaja "vedättää" koiraansa saadakseen sen kulkemaan nopeammin. Koiran huomio jakaantuu omistajan ja esteiden kesken ja rimoja tippuu. Renkaalla joskus näkee, kun koira yksinkertaisesti törmää renkaaseen katsellessaan edessä pinkovaa ohjaajaansa. Vedättämisen huono puoli on myös se, että koira voi oppia agilityn olevan sitä, että omistaja juoksee edellä ja koira perässä. Sitten ihmetellään miksi ei päästä ihanneaikaan...

4) Omistaja yrittää ehtiä kepeille, renkaalle, puomin alastuloon jne ennen koiraansa, jotta ehtii "näyttää" oikean suorituksen. Yleensä tuomittu epäonnistumaan. Koira on aina nopeampi kuin ohjaajansa ja jää vain pyörimään jalkoihin. Pahimmassa tapauksessa ohjaaja tönii koiran väärään suoritukseen. Koiralle on ensin opetettava esteiden oikea itsenäinen suoritus. Sitten koira on opetettava lukemaan ohjaajaansa, mille esteelle ohjaaja haluaa koiransa menevän. Sitten ohjaajalle on opetettava oikea-aikainen käskytys, joka onkin jo ihan eri tarina...

Agilityradalla on paljon haasteellisia esteitä, mutta koulutusohjaajan näkökulmasta yksi on ylitse muiden, kepit. Kuten muutkin esteet, on monta mahdollista tapaa opettaa kepit hyvin (vinokepit, kujakepit, perinteinen tapa), mutta kepit usein vaativat paljon enemmän toistoja kuin muut esteet.

Itse olen käyttänyt perinteistä menetelmää eli alussa ohjaaja peruuttaa koiran kanssa nami koiran alaleuan korkeudella ja kun koira hallitsee idean siitä, mitä pitäisi tehdä, ohjaaja kääntyy menosuuntaan nami edelleen koiran alaleuan korkeudella ja lopussa ohjaaja kulkee vartalo suorassa ilman namia. Tämä perinteinen tapa sopii hyvin ryhmiin, jossa koirakot ovat eritasoisia ja edistyvät eri tahtia.

Keppien suorituksen voi jakaa kolmeen eri osaan:

Ensimmäinen on keppien sisäänmeno. Koiran tulisi osata kepit estekäskynä yhtä hyvin kuin kaikki muutkin esteet. Usein ohjaajat käskyttävät hyvissä ajoin hypyt, puomin jne, mutta keppejä lähestytään hiljaisuuden vallassa ja ensimmäinen käsky tulee, kun ohjaajan käsi on kepeissä kiinni.

Ongelmana on, että koira osaa etsiä käskyn perusteella tutut esteet, mutta keppejä ei ole opetettu estekäskynä, vain suorituskäskynä, jolloin koira ei osaa käskystä etsiä keppejä radalta, vaan on täysin omistajan varassa keppejä lähestyttäessä. Usein omistaja juoksee kovalla vauhdilla kohti keppejä, jotta ehtisi sinne ennen koiraa laittamaan käden toisen kepin kohdalle merkiksi oikeasta sisäänmenosta. Lopputulos on, että ohjaaja joko myöhästyy reilusti ja koira menee sisäänmenon ohi tai sitten ohjaaja pakottaa koiran sisään väärältä puolelta, ollessaan itse oikean sisäänmenon edessä.

Tällöin kepeistä tulee koiralle epämiellyttävä este, koska ohjaaja on jo valmiiksi stressaantunut keppien sisäänmenosta, jonka koira vaistoaa keppejä lähestyttäessä, lisäksi ohjaaja kumartuu uhkaavasti koiran ylle nopealla liikkeellä juuri kun koiran pitäisi aloittaa pujottelu. Valitettavasti tähän pätee sama kuin puomin alastuloonkin, joko koira osaa sen itsenäisesti tai sitten ei. Ohjaajan äänensävyn, vartalon, käsien tai jalkojen asennon ei tulisi vaikuttaa onnistuneeseen keppien sisäänmenoon.

Kuinka suuri merkitys on ohjaajan sijoittumisella keppeihin nähden? Jos koira osaa keppien sisäänmenon itsenäisesti, ohjaajan osuus on melko pieni. Ohjaaja voi olla koiran takana, oikealla tai vasemmalla puolella.

Kuinka keppien sisäänmeno sitten opetetaan? Helpoin tapa on opettaa se kolmella kepillä ja suurella määrällä toistoja. Keppeinä voi käyttää kotona esim. vessan imukuppeja (imukuppi + puukeppi) tai ulkona harjanvarsia, joiden päähän on isketty pidempi naula (voidaan iskeä nurmikkoon pystyyn). Useampi lyhyt harjoittelujakso päivässä tuo hyvän lopputuloksen. Kepit laitetaan riviin ja koira lähetetään eri kulmista + eri välimatkoilla kepeille käskyllä ”kepit”. Naksu on suurena apuna oikea-aikaisessa palkkaamisessa eli naksautus kun koira tulee kakkosvälistä ulos.

Toisena on keppien suorittaminen rytmikkäästi ja vauhdikkaasti. Koiran tulisi osata pujottelu kuono alaviistossa ”sukeltaen”, koska se on nopein tapa suorittaa kepit. Mallia voi katsoa vaikka bordercollieiden suorituksesta. Jos koira pujottelee kuono pystyssä, suoritus on auttamatta hidas. Koira ei myöskään silloin tee työtä eli työskentele itsenäisesti, vaan keskittyy ohjaajaan tai ympäristöön, jolloin pujottelun rytmi voi kadota ja koira ohittaa välejä.

Kuinka suuri merkitys on ohjaajan sijoittumisella keppeihin nähden: ohjaaja keppien oikealla tai vasemmalla puolella? Useimmat koirat opetetaan kepeille niin, että ohjaaja on keppien oikealla puolella. Jos ohjaaja siirtyy yllättäen keppien vasemmalle puolelle, lähes kaikki koirat kokevat kepit täysin uudeksi esteeksi, jota ne eivät osaa suorittaa. Tapoja välttää ongelma on kaksi. Ensimmäinen on, että ohjaaja opettaa alusta asti kepit järjestelmällisesti sekä oikealta että vasemmalta puolelta. Haittana on, että opetus sujuu hitaammin, koska koira opettelee kahta asiaa yhtä aikaa. Ongelmana on myös, että ohjaajat ovat oikea- tai vasenkätisiä, jolloin heidän ohjauksensa on erilaista oikealla ja vasemmalla puolella. Suurimmalla osalla ohjaajista on myös motorisia ongelmia hahmottaa koiran ohjaus kahdelta eri puolelta, jolloin seurauksena on ristiriitaisia viestejä koiralle sekä käsillä että ähkäisyinä ”ei kun…”. Minusta helpointa on opettaa koira ensin kepeille ohjaajan ollessa oikealla puolella ja koiran osatessa kepit hyvin, aloitan opetuksen tavallaan alusta vasemmalla puolella. Toinen tapa on yksinkertaisesti jättää opettamatta ohjaajan molemmilla puolilla oleminen ja opettaa sen sijaan koiralle keppien takaaleikkaus, jolloin koiran voi lähettää itsenäisesti kepeille ja ohjaaja voi vaihtaa puolta heti koiran mentyä sisään kepeille.

Kuinka pujottelusta saadaan nopea? Ensinnäkin ohjaajan on annettava koiralle tilaa työskennellä. Usein ohjaaja on aivan kiinni kepeissä, jolloin koiralla ei ole tilaa pujotella omalla vauhdillaan, pahimmissa tapauksissa ohjaaja seisoo pujotteluvälin edessä estäen koiran pujottelun kokonaan.. Ohjaaja voi myös rytmittää koiraa väärin joko eleillä tai äänellä. Ohjaaja voi olla liian edessä, jolloin koira lähtee kiirehtimään ohjaajan perään ja sekoaa rytmissään. Ohjaaja voi olla kumartuneena koiran ylle, minkä useimmat koirat kokevat uhkaavana eleenä ja hidastelevat ja alkavat rauhoitella tilannetta (lue kirja rauhoittavat signaalit). Joskus ohjaajan äänensävy voi olla koirasta uhkaava pikemmin kuin kannustava, jolloin koira hidastelee ja rauhoittelee tilannetta saaden ohjaajan usein vain kiihtymään enemmän.

Rytmiä ja vauhtia saa treenaamalla puolikaskeppejä eli kuutta keppiä. Etuna on, että koiran pääsee palkkaamaan nopeammin ja useammin. Itse olen harjoituksissa laittanut esim. puolikaskepit, aidan, puolikaskepit radalle, jolloin keppien sisäänmeno toistuu kahdesti ja lyhyiltä kepeiltä pääsee palkkaamaan koiran kahdesti radalla. Palkan keppien jälkeen tulee olla hyvä, lentävä lelu, revittävä riepu tai superhyvä nami. Jos tässä vaiheessa käytetään naksua, oikea aika naksauttaa on kun koiran pää menee viimeisestä välistä ulos. Koiralle EI siis naksauteta oikeasta sisäänmenosta tai kaikista väleistä, jota joskus näkee.

Viimeinen vaihe on keppien loppuun asti suorittaminen. Koira voi osata sisäänmenon, pujotella nopeasti, mutta ei malta suorittaa keppejä loppuun asti. Itse aloittaisin harjoittelun puolikaskepeillä ja palkkaisin järjestelmällisesti naksulla viimeisen välin suorittamisesta. Kun koira tekee puolikaskepit virheettömästi, siirtyisin kokokeppeihin. Ohjaajan kannattaa tarkkailla / videoida, mitä tapahtuu hetkellä kun koira päättää jättää viimeisen välin suorittamatta.

Usein ohjaaja on mukana pujottelussa melkein loppuun asti, mutta kohottaa katseensa seuraavalle esteelle ja / tai kääntää myös vartaloaan, jolloin koira lukee ohjaajan eleitä ja reagoi niihin. On tärkeää, että ohjaaja pitää silmät ja ajatukset kepeissä viimeiseen keppiin asti.

Kestävyyttä kepeillä voi myös harjoitella laittamalla koiran mieliesteen (usein putken tai puomin) keppien perään. Kisoissa usein putki imaisee koiran ennen kuin kepit on suoritettu loppuun. Harjoittelu auttaa.

Niin kuin alussa sanoin, kepit voidaan opettaa monella tapaa. Koirat ja ohjaajat ovat erilaisia, kuten myös harjoittelumahdollisuudet. Joillakin seuroilla on paljon välineistöä, joillakin on mahdollisuus harjoitella paljon kentällä itsenäisesti. Kaikilla metodeilla koirat oppivat pujottelemaan, tärkeintä on mielestäni se, että sekä ohjaajasta että koirasta kepit tuntuvat hauskalta esteeltä, jossa on onnistumiset vahvistavat suoritusvarmuutta.

Lähde: Agility kotisivut