Aamulla oli aivan uskomattoman kaunis syyspäivä ja suunnistimme jälkitreeneihin. Honey oli loistava kuten aina, se meni jäljellä kuin vanha tekijä (vaatimattomuus kaunistaa). Kun meitä etsittiin ja odottelimme, että meidät löydetään, minulla oli aikaa napsia kuvia honeypupustani, lukijoiden pettymykseksi en laita kaikkia tänne, vaan saatte tuon yhden ylvään kuvan etsijäkoirastani. Loppupalverin aikana joimme teet ja nautimme vastaleivotusta piirakasta.

Honeyn kanssa on niin mukavaa treenata, sillä se on todella motivoitunut ja taitava. Olimme Vihdissä treenaamassa uusissa maisemissa ja etsimme uusia koiria. Sää oli mainio.

Lupasivat sadetta, mutta kuten kuvista näkyy, aurinko paistoi. Honey lähti todella varmana jäljelle ja meni koko matkan vauhdilla oikein. Lopussa se meni muutaman metrin väärään suuntaan, huomasi sen itse ja palasi oikealle jäljelle. Voi sitä riemua, kun etsittävä löytyi!!! Sitten oltiinkin itse piilossa ja jännättiin, löydetäänkö meidät. Tosin sää oli niin mainio, että olisin voinut istua pidempäänkin puunrangalla.

Kun teimme kakkosjälkeä, päästin Honeyn vapaaksi ja se sai nauttia metsän tuoksuista. Lopuksi teimme Niinalle jäljen.

Olimme mökillä ja mieheni käynnisti ruohonleikkurin. Koiralaumamme päästi kunnon rähinän niinkuin aina, mutta Maddy päätti lähteä. Päättäväisesti se komennosta huolimatta lähti tasaista hölkkää tielle päin Honeyn kanssa, Honey palasi kun kunnolla ruohonleikkuukoneen pärinän yli huusin, mutta Maddy meni menojaan.

Koska tie haaraantuu kolmeen suuntaan tonttimme rajalla, hyppäsin autoon ja ajoin ensin vajaa kolme kilometriä tietä, joka johtaa pois mökiltämme, ei Maddya. Sitten palasin ja jalkauduin. Otin muille tonteille johtavan vasemman puoleisen tien, kun mieheni lähti rannan oikean puoleisille tonteille. Ei mökkiläisiä (vain kaksi naapuria oli mökeillään), ei Maddya.

Loistavat vainukoirani eivät voi etsiä, jos ei ole alkuhajua eli jotain vinkkiä, mitä olemme etsimässä... Niinpä soitin tyttärelleni ja pyysin häntä ajamaan mökille ja tuomaan Maddyn hihnan. Sillä aikaa kun odottelin tytärtäni ja hihnaa, soudin rannan puolelta huhuilemaan Maddya. Kävin oikean ja vasemman puolen läpi, ei vilaustakaan Maddysta. Tosin jos katsotte kuvaa alhaalla vasemmalla, missä Maddy on mustikan varpujen seassa, ei ihme, ettei mitään näkynyt.

Tyttäreni soitti minun ollessani järven selällä, että hän joutuu ajamaan hiekkatiellä hieman hitaammin, sillä tien päällä on valtava ukkosmyrsky. Loistavaa, käänsin kokan takaisin rantaamme ja annoin hauisteni pullistella. Olen kerran ollut ukkosmyrskyn riehuessa soutuveneellämme liikkeellä ja se oli...  hmmm... mielenkiintoista ja erittäin märkää.

Soitin varmuuden vuoksi tutulleni, jolla on kokeneita etsijäkoiria ja hän lupasi tulla myös mukaan etsintöihin.

Yael ehti perille ennen minua ja lähti Niinan kanssa etsimään. Tyttäreni ääni voisi herättää kuolleet haudoistaan ja kuulinkin järvenselälle hänen kutsuhuutonsa. Niina pysähtyi tielle paikkaan missä Maddy oli tod. näk. mennyt metsään, mutta ei kuitenkaan itse lähtenyt sinne (kuva ylhäällä oikealla). Toisestakin suunnasta se tuijotti metsään (kuva ylhäällä vasemmalla) ja kun tyttäreni tuijotti sinne silmä kovana, hän näki valkean kiven kuusen juurella. Kun hän käänsi selkänsä ja katsoi uudestaan valkea kivi oli liikkunut.

Maddyhän se siellä, mutta se ei edelleenkään tullut kutsuttaessa, vaan tyttäreni joutui rämpimään sitä hakemaan. Maddy alkoi ryömiä kohti tyttöäni ja kun tyttöni nosti sen syliinsä, se pissasi suoraan alleen. Ehdin juuri perua tuttuni tulon, ennenkuin hän oli hypännyt autoonsa. Loppupäivän Maddy seurasi miestäni metrin säteellä, mutta se ei vieläkään tule kutsuttaessa, vaan jähmettyy paikalleen. Maddylle luoksetuloharjoittelua & minä aion ensi viikolla jatkaa jäljestämistreenejä.

(Ps. Ylläolevat kuvat eivät ole etsintätilanteesta, paikat ovat oikeita, mutta etsintätilanteessa vain Niina oli mukana.)

Pääsimme käymään Tullin huumekoirakoulussa. Sain piilottaa latoon huumepaketin ja koira löysi hienon piiloni hetkessä (höh).

http://www.tulli.fi/fi/suomen_tulli/tulli_tutuksi/huumekoirat/huumekoirat/index.jsp

Luento oli todellla mielenkiintoinen ja opimme Yaelin kanssa paljon uutta. Kiva, että saimme tilaisuuden tutustua tullin huumekoiratoimintaan.

Sain loistoajatuksen ehdottaa metsää treenipaikaksi, kun minua pyydettiin jälkitreeneihin. No aika nopeasti selvisi, että kun lumi sulaa ja maa on roudassa, metsässä on melkoisesti vettä.

Lisäksi Honey Boneyni on vedestä noutava lintukoira, se mennä porskutti läpi jokaisen lätäkön, mitä se metsästä löysi, se ei edes huomannut lätäköitä... Yhteen se upposi puoliväliin kylkeään, ilme oli "hups, mitä sinä siellä perässä mutiset, hop hop, tule perässä ja lisää vauhtia". Yritin parhaani olla sotkeutumatta puihin ja uppoamatta lätäköihin.

Plussan puolella vahvasti, se pysyi jäljellä melkoisessa vauhdissa vesiesteistä huolimatta ja löysi etsittävänsä.

Kotona odotti Maddy, jonka upean näyttelyleikkauksen Honey hoiteli huomattavasti rennommaksi tunnissa.

Lauantaiaamuna lähdimme Honeyn kanssa kaupunkijäljelle. Meillä oli vieras koira etsittävänä ja kaikki aamun koirien ulkoiluttajat häiriötekijöinä lähiössämme.

Honey etsi kuitenkin hienosti ja pysyi jäljellä. Se meni hieman ohi (4 m) ja huomasi hukanneensa jäljen, kääntyi takaisin ja voila, hukassa ollut löytyi : )

Hyvä Honey!

Honey pääsi jäljelle ja kun se sai hajusta kiinni, se meni niin, että lumi vain pöllysi. Treenikaverini sanoi sen olevan luonnonlahjakkuus ja heh heh, se on  : )

Lähdin iltapäivällä Honeyn kanssa jälkitreeneihin. Ensimmäinen jälki sujui hyvin (Honey löysi etsittävän helposti) ja sen jälkeen kummatkin koirat pääsivät hieman päästämään höyryjä. Kun ei tuullut, keli oli mainio (-2 astetta).

Sitten kokeilimme pidempää jälkeä, Honey olisi mennyt oikein, minulta loppui usko viimassa ja otin sen mukaani "oikealle" reitille. Höh, se oli tietysti väärä reitti. No, ensi kerralla täytyy uskoa koiraa.

Treenin jälkeen istuimme Webaston lämmittämässä autossa ja joimme lämpimät kupilliset teetä piparien kera. Tuli ihan viisikko-kirjat mieleen. Nuoremmalle sukupolvelle tiedoksi: Viisikko-kirjojen seikkailuissa on aina mukana tuhdit eväät, joita kuvaillaan laveasti.

Viimeisten Vekoran treenien jälkeen, päätin etsiä mukavan "piilopaikan", edellisessä kun oli keltiäisiä joka puolella. Mutta nyt siis löysin mukavan verannan, josta oli kaunis näkymä järvelle. Istuskelimme Honeyn kanssa ja ihmettelimme kesäpäivän seesteyttä Hetaa odotellessamme.

Heta löysi meidät helposti ja lähti tekemään jälkeä meille. Honey lähti helposti jäljelle ja eteni tasaisen varmasti, mutta niin nopeasti, että minulla oli vaikeuksia ehtiä keräämään merkit pois. Vain yhdessä polun haarassa se meinasi lähteä väärään suuntaan, mutta tuo haara osoittautui poluksi, josta Heta oli tullut metsään. Kaikki muut tienhaarat Honey selvitti ilman epäröintiä.

Perässä pinkoessani minua nauratti. Olisin niin halunnut kuvata sen työn touhussa. Sitten olisin istuttanut kaikki pahaa aavistamattomat vierailijani sohvaan ja näyttänyt videoklippiä kaikille, jotka eivät olisi kehdanneet kieltäytyä : )

Tänään satoi ripoitteli juuri sen verran, että vesi ei riittänyt kastelemaan yhtään mitään, mutta metsä oli kuitenkin pintamärkä. Niinpä Honey sai sadepuvun päälleen.

Tänään treenasimme asteen verran haastavammin. Teimme Y-jäljen, kuopus oli avustamassa. Lähdimme siis kuopuksen kanssa tekemään jälkeä ja haarauduimme toisistamme. Kiersin lenkin metsän kautta ja palasin lopulta polulle, jota kuopus oli mennyt. Honey Bunny sai välittömästi jäljen (ihan omatoimisesti), josta kuopus ja Bicho olivat menneet ja lähti jäljestämään heitä. Kuopus löytyi pöheiköstä mustikoita syömästä.

Castanja oli tullut oikeaa reittiä (Honeyn, ei Bichon hajua) ja löysi meidät. Sitten Castanja ja Bicho lähtivät tekemään Honeylle Y-jälkeä. Kun odottelimme, ensin meidät ohitti isä lapsineen mustikkaämpärit kädessä. Honey oli ihan täpinöissään moisista kulkijoista ja murisi ihan hassuna. Perheen 2-vuotias lapsi poistui polkua muristen hassuna takaisin (grr, grr, grr).

Sitten tuli puhelinsoitto, että voisimme lähteä jäljelle. Juuri kun pääsimme alkuun, samaa reittiä tuli saksanpaimenkoira ja kulki jälkeä edessämme reilun pätkän. Arvatkaapa mitä mietä Honey oli siitä?  Se oli ihan tikkana: tämä metsähän kuhisee kaikenlaisia pahiksia.

No jarruttelin sen verran, että saksanpaimenkoira katosi näköpiiristä ja onneksi Castanja ja Bicho olivat poikenneet polulta metsään. Honeylla meni muutama minuutti rauhoittua ja sitten se lähti jäljelle. Tuli kohta missä Bicho oli lähtenyt vasemmalle ja Castanja oikealle, mutta Honey ei edes epäröinyt, se jatkoi Castanjan perään. Sitten tuli polku vastaan ja ensin Honey otti muutaman askeleen vasemmalle (meidän vanhoja jälkiä), mutta kääntyi sitten oikealle ja siinähän Castanja olikin mutkan takana  : )

Kiusaus kokeilla Honeyn nenää enemmän tosissaan oli suuri ja niin houkuttelin treenikaverin Veikkolan metsiin. Heta meni piiloon ja jätti pyykkipojat jälkeensä. Ensimmäinen haku ja Honey huusi kun ei heti päässyt menemään. Se meni kuono maassa erehtymättä suoraan ja löysi Hetan.

Sitten teimme pitkän jäljen Hetalle, joka vanhana konkarina löysi meidät helposti ja lintsaili hieman loppupätkällä tulemalla ilmavainulla.

Ja lopuksi Heta teki meille loppuun hieman pidemmän jäljen ilman näkölähtöä. Kun Heta lähti, kävin sillä aikaa hakemassa omalta jäljeltämme jääneet merkit metsästä (Heta oikaisi ilmavainulla). Sitten saimme puhelinsoiton, että voimme lähteä etsimään ja vein Honeyn kohtaan, mistä Heta oli lähtenyt. Annoin alkuhajun ja sitten mentiin! Nenä maassa, kauhealla vauhdilla ja aluksi olin niin äimistynyt, etten edes tajunnut kerätä ensimmäisiä merkkejä pois  

Mutta loput merkit keräilin ja Honey eteni täysin määrätietoisesti pitkin jälkeä. Se löysi Hetan ja ilmaisi sen kaukaa kentän poikki jähmettymällä paikoilleen.

Yael veti koiraetsintätreenit ja ajattelin viettää kotona rennon illan. Sitten alkoikin tekemään mieli mukaan ja kun sain naapurin tytön treenipariksi (hän otti Windyn), niin ennen kuin huomasinkaan, olimme metsässä rymyämässä.

Honey Bunny löysi kaiken mikä metsään hukkui eli Windyn kolme kertaa.

Yllä Honey kykkimässä piilossa. Arvatkaa kuka löysi meidät? No Aku tietysti. Jos eksyn metsään vanhuuden höperyyttäni, olkaa ystävälliset ja laittakaa Aku perääni.

...sanoisi Niina,, jos joku kysyisi. Niinan ilme kertoo varmasti kaiken tarpeellisen. Otin kuvan, kun kökötimme piilossa kaislikossa. Onneksi Rousku löysi meidät.

No, maisemat olivat kauniit siinä kököttäessäni, mutta märät, sanoisin...

Mutta uutisia hajutunnistuksen muilta alueilta:

Koirat auttavat diabeetikoita (englanniksi hakusana: Hypoglycemic Alert Dogs):
"Hypokoiran tominta perustuu sen kykyyn erottaa ihmisen verensokerin vaihtelut. Koira pystyy ennustamaan jo ennakolta sen, ettei diabeetikon verensokeri putoa liian alas. Näin estetään verensokerin edestakainen heilahtelu." (Lähde)

Ruotsissa koirat auttavat raiskaajien etsinnöissä:
"Monesti seksuaalisen väkivallan uhri on niin shokissa, ettei hän osaa näyttää missä hyökkäys tapahtui. Sellaisissa tapauksissa rikoksen tutkijoilla ei juurikaan ole mahdollisuuksia. Koira sen sijaan pystyy jopa käsipallokentän kokoiselta alueelta jäljittämään spermaa sentin tarkkuudella", kertoo poliisitarkastaja Elisabeth Holm Länsi-Götanmaan poliisista. Holmin tietojen mukaan ruotsalaiskoirat ovat ainutlaatuisia maailmassa. Ja tehokkaitakin ne ovat. Holmin oma koira Inez on toimittanut raiskaajia yhteensä 17 vuodeksi vankeuteen. Ajoituksella on myös tärkeä osa rikoksen selvittelyssä, sillä sperma häviää nopeasti. Sadekuuro riittää huuhtomaan todistejäljet olemattomiin. Inez on kuitenkin onnistunut löytämään hyvinkin pieniä määriä siittiöitä maastosta."  (Lähde)
 

Aloitimme etsintätreenit rally-tokolla. Verryttelimme kylttien tehtävillä ja sitten keskityimme itse asiaan. Bicholla on juoksu, joten treenasin Niinan kanssa. 

Treenien lopuksi otimme pari näkölähtöä Honeyn ja Windyn kanssa. Ette ikinä usko, mutta molemmat löysivät toisensa vaivattomasti.

Sää oli mitä mainioin ja minulle tuli hiki, kun ryntäilin puskat ryskyen Bichon jäljessä. Minusta melkein tuntuu, että se sai idean päästä kiinni. Etsimme Yaelia ja Rouskua (ja päinvastoin). Plussaa on se, että Bicholla on vetovaljaat ja se jaksaa vetää minua perässään. Miinusta se, että jos maa on hiukankin liukas, lennän kuin leppäkeihäs sen perässä.

Rouskukin osoitti häivähdyksen siihen suuntaan, että se tiesi mitä oli tekemässä. Treenasimme myös Danan ja Niinan kanssa. Yael oli Danan parina ja teidän olisi pitänyt nähdä Danan ilme. "Yael, eikö sinusta ole jo ollut tarpeeksi riesaa, nyt vielä hukkaat lauman metsään ja MINÄ, MINÄ joudun etsimään ne... Mutinaa, mutinaa".  Niina oli minun parinani ja se oli taitava niinkuin aina.

Roosa oli Akun ja Eetun kanssa mukana treenaamassa, Anna Snögön ja Lotta Lillan kanssa.

Etsintöjen välissä päästimme koirat leikkimään parkkipailla.

Eilisen innostamana päätimme mennä metsään. Yael meni piiloon ja minä etsin koiran kanssa.

Ensin oli Bicho, Yael väitti, että huijasin ja autoin Bichoa, mutta höpö höpö. Minäkö muka huijaisin? No, ekalla kerralla Bicho juoksi hurjana eteenpäin kuono alhaalla ja minä juoksin perässä niin nopeasti kuin pystyin metsäpolkua. Sitten tajusin, että auto jäi HYVIN kauas taakse.

Huusin Yaelia, mutta vain metsä vastasi. Sitten palattuani takaisinpäin ja huudeltuani ihan eksyksissä Yaelia, Yael kömpi esiin nauraen hulluna. Hän ei ollut tajunnut, että aioin juosta Bichon perässä läpi puoli metsää ohitettuani hänet.

Hah hah, olipa hauskaa. Päätimme tehdä harjoituksen tiellä, jossa en voi eksyä etsintäkoirani kanssa. Tällä kertaa katsoin tarkkaan, mihin tyttöni piiloutui ja no, ehkä (huom ehkä) autoin Bichoa hieman, kun se meinasi taas singahtaa vauhdilla kohti horisonttia.

Sitten oli Rouskun vuoro ja se löysi Yaelin lapsellisen helposti, tosin Bichon ja eilisen harjoituksen lannistamana erittäin helposta piilosta.

Dana oli hieman eksyksissä ja haahuili epätietoisen näköisenä yrittämättäkään laittaa kuonoa maahan. Se oli vähän sen näköinen, ettei tajunnut, miksi me seisomme siinä tien laidassa.

Niina oli illan tähti, se laittoi kuonon samantien maahan ja etsi Yaelin helposti. Koska emme uskoneet silmiämme, testasimme vielä kaksi kertaa, mutta Niina oli täysin erehtymätön. Se etsi maasta, hukkasi jäljen, kokeili ilmavainua, laittoi kuonon takaisin maahan, eteni, hukkasi jäljen tienhaarassa, nosti kuonon, laittoi kuonon takaisin maahan ja löysi Yaelin.

Sitten Yael halusi kokeilla minun etsimistäni, mutta ilmeisesti tuuli kantoi hajuni, koska Niina otti hajun ilmasta juuri kun se oli ohittamaisillaan minut ja juoksi suoraan luokseni.

Uskokaa tai älkää, mutta tämä on todella hauska harrastus  : )


 

Tämän syksyn uusi juttu minulle on jälki. Yael on ollut apuohjaajana jälkikursseilla, mutta minulla ei koskaan ole ollut aikaa jäljelle, vaikka jo pari kertaa olenkin ilmoittautunut kurssille.

Mutta nyt siis lähdimme tänään yhdessä Yaelin kanssa Vekoran jälkikurssin infotilaisuuteen. Infossa käytiin läpi verijälki, haku ja etsintä. Alunperin olin kiinnostunut hausta ja etsinnästä, mutta päädyin ilmoittamaan itseni verijälkeen ja etsintään, sillä ne olivat ainoat, mihin aikatauluni antoi natisten periksi. Hakukurssi olisi ollut lauantaisin ja seuraava vapaa lauantai kalenterissani on joskus lokakuussa.

Verijälkikurssille pääsimme varasijalle neljä, joten saa nähdä, kuinka käy, mutta etsintäkurssilta saimme viimeisen vapaan paikan.

Intoa puhkuen palasimme kotiin ja päätimme samantien testata potentiaalisimman kandidaatin kurssille. Yael otti yhden koiran ja menimme seisomaan pisteeseen A taloyhtiömme sokkeloisella pihalla. Jätin Yaelin ja koiran ja menin piiloon. Kun koira löysi minut, Yael haki seuraavan koiran minun odottaessani paikassa, josta minut oli löydetty ja siitä aloitimme sitten alusta. Huomaa, osasimme välttää "paluujälkeä" uusien oppiemme mukaisesti.

Bicho oli ensimmäinen koira ja se ei oikein saanut jutun juonesta kiinni, mutta huomasi minut sitten piilossa ja ilahtui kovasti. Rousku oli ihan pihalla ja käveli minun ohitseni (!) huomaamatta minua. Se palasi takaisin ja hämmästyi minut nähdessään. Niina teki hieman töitä kuonollaan, mutta jos pelastumiseni olisi ollut Niinasta kiinni, niin voi voi.

Dana tuli hännän huippuna ja se ensin vain juoksi suuntaan, johon oli nähnyt minun katoavan. Kun se huomasi, ettei minua löytänyt niin ja Yael vei sen takaisin lähtökohtaan, se laittoi kuonon maahan ja lähti etenemään aivan oikein. Sitten se käveli ohitseni ja pysähtyi (!), se ravisteli itseään ja lähti takaisin laajassa kaaressa nuuhkien ja sitten se näki minut kyykyssä parkkeeratun auton takana : )

Tällä hetkellä, jos katoan, lähettäkää Dana perääni.
 

Niina parka. Eilen aamulla kun lähdimme mökille, se livahti ulos ovesta mieheni tietämättä ja kun mieheni meni autoon ja pamautti auton oven kiinni, se sattui juuri hetkellä, kun Niina päätti hypätä kyytiin. Auts, se sattui.

Sitten illalla kun istuimme tuttavaperheen kanssa iltaa, mieheni vei koirat ulos. Kun hän palasi, hän toi muut koirat sisään, mutta sanoi Niinan kadonneen ja niin hän häipyi takaisin sateeseen. Seisoin ulko-ovella ja huusin Niinaa taukoamatta, sillä kovin kaukana Niina ei voinut olla, ei siis huutomatkan kuulumattomissa.

Sitten mieheni palasikin Niinan kanssa. Mitä ihmettä oli tapahtunut??? Niina oli hidastellut ja syönyt ruohoa. Mieheni oli päästänyt sen irti, sillä lauman kuljettaminen, kun yksi jumittaa, on puhdasta tuskaa. Kun mieheni oli kääntynyt metsäpolulla takaisinpäin, Niinaa ei ollut missään.

Koska Niina yleensä juoksee suoraan kotiovellemme, mieheni ei ollut huolestunut kovin pahasti. Oli myöhäinen ilta, satoi kaatamalla, ketään ei ollut liikenteessä, ei ihmisiä eikä autoja (asumme alueemme perukoilla, jossa paikallisliikenne rajoittuu asukkaihin tiemme varrella).

Niinpä mieheni palasi takaisin metsään ja siellä Niina oli ilmeisesti huutoni kuullessaan päättänyt palata kotiin. "Heh heh, sorry, mitäs sinä täällä metsässä yksin sateessa kuljet? Ai, mennäänkö yhdessä kotiin, sinulla kun on hihnakin sopivasti mukana? Sopiihan se minulle..."