Lähdimme hyvin varustautuneina liikenteeseen, meillä oli järeä lumilapio ja harja matkassa, mutta Malmilla oli lunta yllättävän vähän verrattuna Espooseen.

Hesarissa oli aamulla juttu syöpää sairastavasta naisesta, jolle oli kaksi vuotta sitten sanottu elinaikaa olevan jäljellä 10 kuukautta. Nyt hän on kyllästynyt odottamaan kuolemaa.

Kuolema ja elämän rajallisuus koskettivat minua myös Nooran kautta, mutta niin se vain elämässä on, että syntymä ja kuolema kulkevat käsi kädessä. Elämänpyörä pyörii ja ihminen miettii, mikä on minun osuuteni tässä isossa näytelmässä...

Kävimme lounaan jälkeen haudoilla. Setäni ja tätini olivat jo ehtineet käydä aamupäivällä, minä vein mummille enkelilyhdyn ja isäni sytytti kynttilän isälleen, äidilleen ja isänsä äidille. Olin seitsemän vuotta, kun isomummi kuoli...

Minulla on edelleen ikävä mummia ja mietin usein, olisiko mummin sittenkin pitänyt elää viimeiset vuotensa luonamme. Heidän talouteensa anoppi kuului avioliiton alusta anopin kuolemaan asti. Mummi ja ukki elivät kaksistaan vain viisi vuotta, ennenkuin ukkini kuoli.

Hesarissa oli juttua terveysmatkailusta. Monet länsimaissa ovat päätyneet yhdistämään lomamatkan ja terveydenhuollon, kun ovat kyllästyneet jonoihin ja huonoon palveluun. Juttu kehui Bankok Hospitalia, joka on yksi Aasian suurimmista.

Katsottuani menoa Jorvissa, en yhtään ihmettele, että markkinarako on syntynyt.

Vaahterat parkkipaikallamme hehkuvat syksyn kaikissa väreissä. Tätä syksyä mummi ei enää nähnyt.

Hauta on nyt kunnostettu, kivi on valmis ja reunakivet suoristettu. Ensi kesäksi pitää istuttaa uusi nurmimatto...
 

Koska olin mummin edunvalvoja, minun on jätettävä kirjanpidon päätöstili maistraatille. Olen nyt istunut pari iltaa tilejä tahkoamassa. 

Oli aika raskasta käydä tilejä läpi. Lokakuu, marraskuu, joulukuu... Kuiteista muistin mummin asunnon tyhjennyksen ja myynnin. Tammikuu, helmikuu, maaliskuu... Hammaslääkärissä käynnit ja vaateostokset, joita teimme. Huhtikuu, toukokuu, kesäkuu... Mummin synttärit. Heinäkuu... Ambulanssimaksuja, sairaalalasku ja viimeisenä valkoinen yöpaita ja sukat.

Jokaisen kuukauden jälkeen kädet olivat lyijyn raskaat ja tuntui, etten yksinkertaisesti voi tehdä enää seuraavaa kuukautta.

Aamulla lähdin isäni kanssa hautausmaalle, missä tapasimme setäni, tätini ja veljeni.

Ilmoitustaululla oli "lukujärjestys", josta huomasin aamulla olleen vuorossa ennen mummiani Tunnelma Annikki Nymanin, jolla ei ollut omaisia, eikä hänelle myöskään tullut laattaa...

Tunnelma Annikki on kuitenkin ollut jonkun lapsi, joka on antanut hänelle syystä tai toisesta nimen Tunnelma Annikki. Mikä oli hänen elämän kohtalonsa ja miksi hän päätyi yksin hautausmaalle?

***

Kun astuimme sisään kappeliin, ajatukseni kuitenkin kääntyivät mummiin. Vihdoin hän pääsee haudan lepoon, ukin viereen. Loimme haudan umpeen ja tunsin rauhan sielussani.

Yksi tarina on päättynyt. Minulla on ikävä mummia. Ajattelen häntä usein, toivon, että hän on löytänyt rauhan.

"Ei kuolema ole arvoitus,
joka kerran ratkeaa,

se on ihmisen oikeus
taipaleensa tehtyä nukahtaa."

Mummin siunaustilaisuus oli Malmin itäisessä kappelissa.

Kokoonnuimme saattamaan mummia viimeiselle matkalleen.

Mummi sai leposijan ukin vierestä suurten kuusien suojasta. Yksi aikakausi suvussamme päättyi hänen myötään. Olen kuitenkin iloinen, että sain viettää aikaani hänen kanssaan ja lapseni oppivat tuntemaan hänet, niinkuin minäkin opin tuntemaan isoisoäitini ukin puolelta.

Lapsuuden ystäväni sähköposti:

"Minulle on jäänyt mummista mukava mielikuva vuosien varrelta säilöön muistiini. Muistelin niitä aikoja kun teimme yhteisen matkan Rhodokselle ja niitä monia kertoja joita vierailimme hänen luonaan.. ja yövyimmekin. Hyvistä muistoista on mukava pitää kiinni."

Michaelin blogi:

"Olin viime lauantaina elämäni ensimmäisissä hautajaisissa, kun isoisoäitini Mirjam Levänen (s. 1919) kuoli kunnioitettavassa 90 vuoden iässä. Hän kärsi viimeiset vuotensa alzheimerin taudista, joka tuntui vain pahenevan loppua kohti. Muistotilaisuus oli hyvin tunteikas ja ajatukset siirtyivät väistämättä lapsuusaikoihin, jolloin hän hoiti minua päivisin.

Muistan aina ihmetelleeni lapsena, miksei hän halunnut hankkia uusimpia vimpaimia kuten kaikki muutkin. Hänen talonsa sisustus oli hyvin vanhanaikainen ja täynnä kauniita posliiniesineitä. Hän istui joko sohvalla kuuntelemassa jotain kuivaa kanavaa antiikkisesta radiostaan tai puuhaili itsekseen keittiössä. Niinä aikoina hän oli vielä hyväntuulinen ja omasi hassun konservatiivisia ajatuksia silloisen pojannulikan korviin. Vaikka isoisoäitini tuntui aina olevan hyvin erilaisesta sukupolvesta kuin minä, hänen olemassaolonsa tuntui varsin rauhoittavalta, itsestäänselvältä.

No, hänen kuolemansa oli varmasti sinällään helpotus niin hänelle itselleenkin kuin hänen läheisilleen, sillä dementia on hyvin surullinen ja henkisesti raskas tila. Kun istuin ja katselin arkkua, mietin kuinka kaikki päättyy aikanaan. Ei sitä koskaan tiedä, mitä huominen tuo tullessaan.

Rauha hänen sielulleen."

Aamulla suunnistin pappia tapaamaan. Olin penkonut sukututkimuskansiota ja varannut papin pyynnöstä valokuvakansion mukaan. Tapaaminen sujui hyvin.

Päivällä juuri kun olin asettunut takaisin töihin, soitettiin vanhainkodista, siellä oli vielä joitain papereita. Kaikki tutut hoitajat olivat paikalla aurinkoisella takapihalla ja muistelimme mummia. Välillä nauratti ja välillä itketti. Tunsin oloni kuitenkin paljon paremmaksi sieltä lähtiessäni.

Eilen aloittelin sukututkimuksen päivittämistä nettiin ukin osalta.

Yael sai syntymäpäivälahjaksi Helmiriitalta (joka on mummin ikäinen) taulun, jonka Helmiriitta on itse maalannut. Vajaa sata vuotta on pitkä aika ja siihen mahtuu paljon. Ikä ei ole este elämiselle ja elämästä nauttimiselle, mutta Alzheimerin tauti kyllä laittaa kapuloita rattaisiin.

Olen nyt varannut kuljetuksen, siunaustilaisuuden, papin, muistotilaisuuden, kukat ja uurnan laskun. Tilannut kaikki virkatodistukset Helsingistä, Espoosta ja Lahdesta. Tehnyt raakaversion perukirjoituksesta. Varmistanut hautajaispäivän sukulaisille.

Hoitanut mummin tavarat vanhainkodista, purkanut vuokrasopimuksen ja lahjoittanut vaatteet tarvitseville vanhuksille.

Tenkkapoo tuli kun piti miettiä hautakiveä. En muistanut kokoa, vanhoja tekstejä, enkä mitään muutakaan oleellista. Niinpä suuntasin Malmille mittanauhan kanssa, isäni lähti mukaan kaveriksi. 

Vein sinne kukkia ja hautakynttilän.

Yael vietti mummin luona su-ma yön ja itse olin mummin luona taas sitten maanantaiaamusta. Yritin mennä töihin, mutta en pystynyt keskittymään mihinkään, joten ajelin mummin luokse.

Mummin olo oli vakaa, ei yskää, ei kipuja. Kuume nousi tasaisesti perjantain 38 asteesta sunnuntain 41 asteeseen ja pysyi siellä loppuun asti.

Eilinen ja yö menivät tasaisen rauhallisesti, mutta aamulla mummilla oli hengityskatkoksia, joista yksi sitten oli viimeinen. Jos voisi sanoa, että hän kuoli nukkuessaan, se olisi hyvin lähellä totuutta.

Perjantaina olin jo aamusta aikaisin isäni kanssa mummin luona ja yöt olen ollut mummin luona. Yöt ovat menneet todella rauhallisesti.

Mummi on nyt ollut käytännössä maanantaista asti syömättä ja juomatta, nestettä on mennyt noin 20 ml / päivä. Kuumetta on ollut 38,5-39,5.

Vielä perjantaina mummi tunnisti Yaelin nimeltä, isäni ja minut. Välillä olen istuskellut sängyn laidalla kädestä kiinni pitäen, välillä nuokkunut tuolissa.

Perjantaina aamupäivällä oli hengityskatkoksia, iltapäivällä alkoi yskittämään. Perjantai illalla yskä loppui ja siitä asti olo on ollut vakaa, hengitys pinnallista, mutta tasaista.

Ukin kuva on sängyn laidalla, monesti viime päivien aikana olen toivonut, että ukki voisi olla läsnä.

Tänään oli hätähoitopalaveri lääkärin ja hoitohenkilöstön kanssa. 

Jäin viettämään aikaa mummin kanssa ja juttelimme niitä näitä. Aiheet ja sanat ovat hukassa, mutta kommunikointi sujuu silti joten kuten. Hän halusi ulos ja koska hänelle oli varattu uusi tuoli, niin piipahdimme vanhainkodin viihtyisällä sisäpihalla.

Hoitajat ovat jutelleet mummin kanssa kuolemasta ja niin mekin keskustelimme kuolemasta. Se on mummin mielessä ja ajatuksissa. Kuoleman on outo asia, siinä ihminen on yksin, toisen mukana ei voi mennä rajan taakse. 

Jos kuolema pelottaa, niin oikeiden sanojen löytäminen on vaikeaa. Pirteä 'kyllä se siitä', kuulostaa omissakin korvissa kornilta. Mistä lohduttaja voi tietää, että asiat ovat paremmin rajan tuolla puolen? Kumpi on akuutimpi ahdistuksen lähde, elämän taakse jääminen vai kuoleman kohtaaminen, hyppääminen tuntemattomaan? 

"En halua kuolla", lauseen edessä on aseeton. Minä tiedän, sinä tiedät, että kuolema on väistämätön. Jos tunnet syvää sääliä, se ei ole sitä, mitä toinen ihminen tarvitsee. Pirteys on keinotekoista, eikä auta. 

Toivottavasti läsnäolo riittää, vaikka oikeita sanoja ei löydykään.

Kun olimme eilen grillaamassa äitini luona, Yael kertoi nähneensä unen, jossa mummi oli muuttanut kerrostalon yläosiin ja oli nuori ja terve. Puhelias oma itsensä ja käskenyt Yaelin lopettaa hössötyksen, kun Yael kyseli, pärjääkö mummi varmasti uudessa asunnossa uuden ystävänsä kanssa.

Tänään puhelin soi, vanhainkodista soitettiin, että mummi on lakannut syömästä ja juomasta. Mummi oli itse loppuviikolla kertonut hoitajalle saaneensa kirjeen, jossa kerrottiin mummin kuolevan ensi viikolla.

Vanhainkodista kysyttiin, mikä on omaisten tahto hoitolinjauksen suhteen, aloitetaanko nesteytys?

Kävimme mummin kanssa kävelyllä, kaksi hoitajaa nosti mummin sängystä pyörätuoliin. 

On vaikea sanoa, kuinka paljon mummi vielä ymmärtää, sillä lauseiden muodotus on heikkoa, myös sanat ovat kadoksissa.

Kun istuin hänen vieressään, hän sanoi kuolevansa. Kun kysyin, pelkääkö hän kuolemaa, hän vastasi: "En". Sitten olimme hetken hiljaa ja hän kysyi:" Miksi se kestää niin kauan?". "Kuolemako?" kysyin, "Niin" hän vastasi.

Sitä minä en tiedä...

Mummi täytti nyt 90-vuotta, siinä on monta kilometriä mittarissa.

Mummi on mennyt selvästi heikompaan kuntoon, hän ei enää pääse sängystä ylös. Hän ei tuntenut tytärtäni, eikä pystynyt enää kommunikoimaan edes sillä tasolla kuin aiemmin.

Kävin tänään isäni kanssa mummin luona. Kun tulimme vanhainkotiin, mummi istui yksin pyörätuolissa ulko-oven vieressä muiden vanhusten syödessä ruokasalissa. Mummi kuulemma häiritsi muita ruokailijoita. Veimme mummin käytävältä huoneeseensa ja autoin häntä syömään.

Mummi pyysi minua viemään hänet pois vanhainkodista.

Miksi mummi oli laitettu istumaan yksin pitkän käytävän päähän, kun hän juuri kolme päivää sitten oli löytynyt tajuttomana tuolista? Henkilökunta ei saanut häntä tajuihinsa, vaan mummi oli viety ambulanssilla sairaalaan. Miksi hän istui yksin pyörätuolissa? Käytävän päässä ilman valvontaa? Mitä ihmettä vanhainkodissa oikein tapahtuu? Mitä ihmettä minä voin tehdä asialle?

Eilen vanhainkodista soitettiin hädissään ja kerrottiin, että mummi oli juuri lähtenyt ambulanssilla Marian sairaalan päivystykseen. Hän oli istunut tuolissa ja hoitajat olivat luulleet hänen nukkuvan. Mummi oli kuitenkin ollut tajuton, eikä häntä oltu saatu tajuihinsa henkilökunnan voimin. Ambulanssin henkilökunta oli sitten saanut mummin tajuihinsa.

Mutta lähdin siis tyttöni kanssa ambulanssin perään ja saavuimme Mariaan hieman mummini jälkeen. Mummi oli tajuissaan ja tunnisti meidät. Lääkäri tutki hänet ja hänestä otettiin kokeita. Mitään ei löytynyt syyksi, epäilynä oli neurologinen alzheimerin aiheuttama tajuttomuus.

Mummi lähti ambulanssilla takaisin vanhainkotiin illalla.

Kävimme tänään mummin luona. Ensin kävimme kakkukahveilla äitienpäivän kunniaksi ja mummille maistui kahvi.

Ulkona satoi kaatamalla, mutta mummi halusi ulos. Niinpä hoitajan avustamana (=nostamana) saimme mummin pyörätuoliin ja lähdin hänen kanssaan ulos kävelylle. Mummi tykkäsi, vaikka sade piiskasi kasvojamme. Mummilla oli lämpimästi päällä, minulla vähän kevyempi vaatetus. Onneksi pyörätuoli oli niin painava, että hiki tuli sitä lykkiessä.

Puhuminen on vaikeaa, mummille käy vielä itse vessassa, mutta hänelle on laitettu housuvaipat. Kun lähdimme, hoitaja nosti sängyn laidan pystyyn, jolloin mummi jäi sänkyyn. Mummi ei enää itse pääse sängystä ylös, eikä sänkyyn. Kävely on jäykkää ja vaikeaa. Hän kuitenkin käy vielä  syömässä muiden kanssa ruokapöydässä.

Tänään kävin isäni kanssa mummin luona ja lähdimme aurinkoisen sään houkuttelemina ulos kävelylle. Kiersimme korttelin kahteen kertaan ja täytyy myöntää, että mummin lykkiminen pyörätuolissa kävi fyysisesti voimille. Mummi itse oli ihan hyvän tuulinen.

Bongasimme pihakirppiksen ja pyörähdimme kurkkaamassa, mitä oli tarjolla.

Kävin tänään mummin luona ja hän halusi autoajelulle. Niinpä siis lähdimme ajelulle ja kiersimme lenkin Viikin kautta. Autoon meno ja sieltä poistuminen oli vaikeaa, mutta ei mahdotonta.

Mummi on mennyt huonompaan kuntoon, sanat ovat hukassa ja puheen ymmärtäminen on vaikeaa.

Kun palasimme autoajelulta, mummi sanoi haluavansa samaan sänkyyn takaisin, mistä toin hänet. Vastasin, että tuosta sängystähän minä hänet toin autoajelulle. Kävimme pitkän tovin hedelmällistä keskustelua aiheesta, kunnes vihdoin tajusin, mitä mummi yritti sanoa.

Hän halusi, että vien hänet takaisin Koskelan sairaalan sänkyyn. Siis ihan loogista, sinne sänkyyn mistä hänet tänne toin. Sillä hetkellä minusta kyllä tuntui todella pahalta. Mummi oli tehnyt niin kovasti töitä saadakseen itsensä ymmärretyksi ja kun vihdoin ymmärsin, en voinut tehdä asialle mitään.

Tammisalon kodin mummi on unohtanut kokonaan.

Juttelin hoitajien kanssa, mummi on hankala. Hoitajat etsivät hetken aikaa oikeita sanoja, mutta adjektiivit olivat: takertuva, komenteleva ja levoton. Mummi ei jaksa keskittyä edes syömiseen, vaan on heti istahdettuaan valmis singahtamaan liikenteeseen.

Hän haluaa seuraa 24/7 ja haluaa, että häntä passataan. Kun se ei onnistu, hän manipuloi, takertuu ja itkeskelee. Lääkitystä on taas uusittu ja mummin puhe hieman sammaltaa, minkä epäilen johtuvan lääkityksestä.

Hoitajien mielestä mummi on rasittava, mikä on totta. Mummi on onneton, kun hän ei saa taukoamatonta huomiota. Jos olisi jotain maailmassa, mikä tekisi mummin onnelliseksi, tekisin varmaan sen, mutta tosiasia on, ettei mikään tee mummia onnelliseksi.

Mikä saa minut ajattelemaan omaa vanhuuttani, miten voisin oppia olemaan iloinen tästä hetkestä ja nauttimaan niistä asioista, mitä on saatavilla? Alzheimer riisuu sosiaaliset estot ja ihmisen sisin on täysin ilman suojaa. Osastolla on herttaisia mummoja, joiden kanssa on mukava rupatella ihan höpöjäkin juttuja. Mutta sitten siellä on myös vihaisia, katkeria, tyytymättömiä vanhuksia, joita kaikki karttelevat.

Mummi haluaa kuolla, kesäkuussa tulee 90-vuotta mittariin. Pelkääkö hän kuolemaa, en tiedä.

Kävin tänään isäni kanssa mummin luona.

Mummi oli melko hyväntuulinen ja tuli käytävällä meitä vastaan.

Mummi ei tunnistanut minua, eikä isääni. Hän kuitenkin ilahtui kovasti käynnistämme. Kävimme syömässä vanhainkodin ravintolassa.

Mummi ei enää tajua keskustelua ja hänen on hyvin vaikea tajuta lauseita. Hän ei myöskään enää itse puhu kovin paljoa. Hän kertoi sotavammajutun, mutta verrattuna entisaikojen pitkään ja rönsyilevään tarinaan, tämä oli vain muutaman lauseen juttu.

Nauraakohan mummi enää koskaan?

Yael ja isäni käyttivät mummin silmälääkärissä eilen. Matka sinällään oli seikkailu, vaikka mummi oli pyörätuolissa.

Täydet sympatiat kaikille niille, jotka käyttävät pyörätuolia. Silmälääkäri oli makkaratalossa ja pyörätuoliramppi haastavan jyrkkä. Lisähaastetta toi jää, joka peitti ramppia ja tyttöni lenkkarit, jotka olivat sileäpohjaiset.

Mummi: " Minä kaadun!"
Yael rauhallisella äänellä: "Ei tässä mitään hätää" liukuu painavan pyörätuolin mukana täysin kontrolloimattomasti (APUAAAA!!!) 

Mummi ei myöskään pysynyt lääkärintuolissa vaan valui holtittomasti kohti lattiaa... Yael siis kannatteli kainaloista ja tuli otsaa päätukeen.

Diagnoosi hyvin paha kaihi molemmissa silmisä, mummin ei pitäisi nähdä yhtään mitään. Lääkäri ei ymmärtänyt, miten mummi edelleen näki. Lukutestit menivät heikosti, mummi ei enää osaa lukea, vaan sanoi tekstin olevan ylösalaisin. Numerotunnistus onnistui edelleen hyvin. Muuten silmät olivat täysin terveet, silmänpohjan paineet jne.

Tänään mummi oli hyvällä tuulella, kun Yael ja isäni menivät sinne ja kävivät syömässä isossa ruokalassa, jossa oli tunnelma kuin ravintolassa.

Ruoka oli samaa, mutta maistui mummille paremmin kuin omalla osastolla. Kun tuli lähdön hetki, meinasi itku tulla (mummille siis). Kävely oli tänään aika heikkoa, yael sanoi, ettei autoilu olisi onnistunut.

Mummi soitti lounaan aikaan ja pyysi kyläilemään. Koska olin lähdössä mökille, lupasin tulla illemmalla. Kuvassa mummin huone on alimmassa kerroksessa, huone, josta näkyy valoa. Vein mummille ja koko osastolle tuliaiseksi Wiener Nougat rasian, suklaata, josta mummi on aina pitänyt. Mummi halusi suklaata, mutta viime hoitotapaamisessa kuulin, että monella vanhuksella ei käy vieraita laisinkaan.

Mummi olisi halunnut lähteä ajelulle, mutta minä en jaksanut lähteä ajamaan, lisäksi mummi näytti niin heikolta, etten halunnut lähteä kinosten sekaan. Niinpä kävelimme käytävällä ja lopulta palasimme huoneeseen. Mummi otti minua kädestä, eikä päästänyt irti. Niinpä istuimme siinä pitkän tovin käsi kädessä ja juttelimme niitä näitä.

Mummi ei tunnistanut minua, mutta ilahtui kuitenkin kovin käynnistäni. Voi kuinka minun käy sääliksi mummia ja toivoisin voivani tuoda hänet takaisin. Hän on niin eksyksissä, kun ei hahmota enää normaaleja asioita.

Hän pyysi minua laittamaan radion päälle, mutta kun kysyin, onko ääni sopivan kovalla, hän vastasi, ettei kuule mitään. Nostin äänen voimakkuutta niin että itseäni hirvitti ja kysyin aina kovemmalle vääntäessäni:"Onko nyt hyvä?". "Onko radio auki, en kuule mitään". Lopulta laitoin radion normaalille äänen voimakkuudelle ja yksinkertaisesti luovutin. Hän ei enää hahmota radion ääntä.

Samoin kävi television kanssa. Kun istuimme siinä, kysyin, voinko laittaa television päälle. Hän vastasi, että se on päällä, vaikka televisio oli kiinni. Hän näkee, mutta ei ymmärrä näkemäänsä. Hän kuulee, mutta ei ymmärrä kuulemaansa.

Hän on jäänyt vangiksi omaan kehoonsa.

Tänään oli mummin hoitotapaaminen, joka järjestetään kerran vuodessa.

Mummi oli tapaamisessa mukana, kuten myös setäni ja isäni. Viidessä minuutissa mummini alkoi hermostumaan. Selkää särkee, vanha sotavamma vaivaa (=hänellä ei ole sotavammaa). Hän haluaa huoneeseensa. Nyt heti.

Lopulta ehdotin, että isäni veisi hänet takaisin huoneeseensa ja palaisi takaisin. Isäni halusi setäni mukaan. Mummi halusi meidät kaikki sinne mukaan.

Jäin siis hoitajien kanssa jatkamaan kokousta. Juttelimme kuntoutuksesta eli kampaajan ja jalkahoitajan säännöllisestä käynnistä ja fysioterapiasta. Lääkityksestä ym. Ihan hyvä kokous.

Sitten palasinkin osastolle isäni kanssa, jossa mummini odotti. Huh huh, siellä odotti vihainen mummi. Miksi katositte, missä olitte??? Mummi puhisi kiukkua. Korjasin telkkarin (joku oli painanut vahingossa väärän sisääntulon päälle) ja aloin jutella mukavia mummin kanssa. Ei hän ihan leppynyt, mutta ehkä hiukan kuitenkin. Lähdimme, kun mummilla oli lounas.

Hoitajat ehdottivat postikorttien lähettelyä. Lähetän siis postikortteja.

Illalla teinkin sitten pari tuntia mummin kirjanpitoa.

Tyttöni ja isäni kävivät tänään jokaviikkoisella keskiviikon vierailulla mummin luona. Yael otti Rouskun mukaan ja Rousku istuskeli autoajelulla mummin sylissä.

Mutta mummi ei enää tunnistanut koiraa kunnolla. Asioiden ja tavaroiden hahmottaminen on yhä vaikeampaa. Muuten mummi oli ihan perushyvällä tuulella.

Yael vei hillomunkkeja tuliaiseksi ja luovutti hoitajalle suklaarasian pahimpaan makean nälkään, sillä viimeksi sovimme, ettei suklaarasiaa anneta suoraan mummille, vaan hoitajat hieman säännöstelevät suklaata jälkiruoaksi ruoan yhteyteen.

Tänään Hesarissa oli iso juttu dementoituneiden vanhusten hoidosta. Uskon ja toivon, että mummilla on asiat paremmin, mutta tiedän, että hän on aika vahvalla lääkityksellä. Syyllistyinkö jutusta? Kyllä. Voinko itse hoitaa mummin? En.

***

"Laitoksissa hoidettavia dementoituneita vanhuksia lääkitään jatkuvasti väärin ja liikaa. Syy on asiantuntemattomuus, mutta ennen kaikkea rahapula.

Dementiayksiköissä saattaa olla jopa kaksitoista vaikeasti dementoitunutta potilasta yhtä hoitajaa kohti. Tavoite on 0,8 hoitajaa potilasta kohden, mutta Suomessa todellinen suhde on sosiaali- ja terveysalan tutkimuskeskus Stakesin mukaan jopa alle puolet tästä.

Yhtälö toimii, kun vanhukset lääkitään liikkumattomiksi. Helsinkiläisissä vanhainkodeissa jokaisella potilaalla on keskimäärin kahdeksan lääkettä. 87 prosenttia potilaista syö vähintään yhtä psyykenlääkettä.

Hoitajien kiireen helpottamiseksi vanhusten on nukuttava, syötävä ja ulostettava samoihin aikoihin. Ikäihmisten unentarve on yleensä viisi tuntia vuorokaudessa, mutta lääkkeiden avulla he nukkuvat kymmenen tuntia yössä ja päiväunet päälle.

Yhdessä helsinkiläisessä dementiayksikössä vanhuksille annetaan perjantaisin ja maanantaisin ulostuslääke. Viikonlopusta selvitään muutamalla hoitajalla, kun sen ympärille pidetään isot vaippasulkeiset.

Vanhusten vahva lääkitys voi johtaa uusiin vaivoihin. Pitkään käytettyinä uni-, kipu- ja mielialalääkkeet aiheuttavat huimausta, kaatuilua, sekavuutta, muistihäiriöitä, harhoja, virtsaongelmia ja masennusta. Nämä oireet tulkitaan helposti dementian pahenemiseksi, mihin määrätään lisää lääkkeitä.

"Sekä neurologian poliklinikalla että päivystyksessä tapaamme jatkuvasti vanhuksia, joilla on liikaa lääkkeitä ja sopimattomia lääkkeitä. Lääkkeitä on annettu sekavuuden ja harhaisuuden hoitoon, mutta ne pahentavatkin tilannetta", apulaisylilääkäri Antti Muuronen Jorvin sairaalan neurologian poliklinikalta sanoo."

Kävimme isäni kanssa mummin luona ja tarkoitukseni oli ottaa hänet meille jouluaterialle. Mutta mummi oli niin levoton, että luovuin suunnitelmistani. Vaikka mummin huone oli koristeltu ja veimme hänelle joululahjoja, hän ei rekisteröinyt niitä mitenkään.

Hän ei tiennyt missä oli, vaan etsi hädissään avaimia. "Missä ovat avaimeni?". Kävimme autoajelulla ja pikkuhiljaa selvisi ongelma. Mummi on unohtanut, kuinka avataan ovi kahvaa painamalla. Hän oli yrittänyt poistua huoneestaan, mutta ei ollut saanut ovea auki ja hätääntynyt kovasti.

Koska hän omassa asunnossaan aina sulki oven takalukkoon turva-avaimella, oli hän nytkin vakuuttunut, että ovi on takalukossa ja sen saa auki vain avaimella. Hän hätääntyi kuinka pääsee sisälle ja ulos, kun avaimet ovat hukassa. "Minä jään yöllä kadulle nukkumaan kylmään, kun en löydä avaimiani".

Mummi oli niin hädissään, ettei edes tajunnut meidän olevan ulkona autoajelulla. Kun palasimme takaisin, mummi kysyi, missä hänen sänkynsä oli. Hän istui sillä, mutta ei, kaikki näytti ihan oudolta ja hänellä oli edelleen avaimet hukassa. Vakuuttelimme hoitajien auttavan tarvittaessa, jolloin mummi katsoi minua hämmentyneenä:"Mitkä hoitajat?".

Mummi jäi vanhainkotiin yhteisiin tiloihin ja hoitaja jäi pitelemään häntä kädestä. "Missä minä olen? Missä minun avaimeni ovat?".

Tyttöni kävi mummin kanssa maanantaina kahvilla vanhainkodin kahviossa ja pienellä kävelylenkillä vanhainkodin sisäpihalla, itse en päässyt paikalle työkiireiden vuoksi.

Tiistaina he kävivät vaateostoksilla pyörätuolin kanssa Itäkeskuksessa. Alkureissu meni hyvin, mutta sitten mummi väsyi ja muuttui kärttyisäksi. Kun meidän mummimme muuttuu kärttyisäksi, voin vakuuttaa, että hän on kärttyinen. Ostokset oli kuitenkin hoidettava, sillä hoitajilla oli lista puuttuvista tavaroista ja en suostu ostamaan mitään mummille sovittamatta. Jäätelö hieman piristi mieltä.

Keskiviikkona oli hammaslääkäri ja silloin mummi oli jo valmiiksi kärttyinen lähtiessä. Lähtiessään vanhainkodista ja palatessaan takaisin mummi ryski muiden rollaattoreita tieltä pois, kun teki tietä itselleen vanhainkodin käytävällä. Pois alta mummot ja vaarit, meidän mummi tulee...

Mummi oli hyvällä tuulella kun menin sinne, hän istui yhteisissä tiloissa hoitajan kanssa ja he viikkailivat mummin vaatteita. Kuulin puheensorinan jo eteiskäytävään asti.

Otin mummin mukaani ja lähdimme ajelulle. Mummi nauttii niin kovin ajeluista, että ihan pahaa tekee aina kaartaa auto takaisin vanhainkodin luokse. Vettä satoi kaatamalla ja olimme litimärkiä palattuamme.

Tänään paikalla oli vaatemyyjä ja ostin mummille uuden fleece jakun (ihan kiva), kaksi yöpaitaa ja toppahousut talvea varten.

Kun mummi oli aloittamassa ruokailua palattuamme, hän kyseli minulta missä hän oikein oli? Vastasin, että vanhainkodissa, mutta paikka näytti ihan vieraalta mummin silmissä.

****

2.12. Kännykkä soi ja mummi on siellä kärttyisenä. Koska tulet käymään? Ensi viikolla. Miksi et tule käymään nyt? Olin siellä eilen. Et varmasti ollut. Kyllä olin, kävimme ajelulla ja ostimme vaatteita. Hiljaisuus... Et ollut, sillä minä en nähnyt sinua!

Tyttöni ja isäni ovat menossa sinne huomenna, toivottavasti mummi on paremmalla tuulella...

Mummilla oli tänään hammaslääkäri ja Yael lähti isäni kanssa viemään häntä sinne. Reissu meni hyvin, mutta mummi kyseli vuoroin isältäni: "Onko tuo Mirja?" ja vuoroin Yaelilta: "Kuka tuo mies on?".

Mutta hampaat tulivat paikatuiksi ja mummi pääsi kinoksista huolimatta turvallisesti takaisin vanhainkotiin.

Puhelinkeskustelut ovat menneet vaikeiksi. Mummi ei ymmärrä kuin yksi sanaisia vastauksia, lauseiden ymmärtäminen on ihan hakusessa. Alla puhelinkeskustelumme:

Töiden jälkeen piipahdin mummin luona. Mummi tunnisti minut ja ilahtui kovasti käynnistäni. Kävimme autoajelulla ja mummi oli kovin puheliaalla tuulella. Tänään mummi oli ollut fysioterapiassa.

Rupattelimme niitä näitä ja meillä oli ihan mukavaa.

Hoidin päivällä mummin asioita lakimiehen´ja maistraatin kanssa. Minulla on jo yksi kansio täynnä mummin papereita, joudun aloittamaan uuden. Mutta eiköhän kohta asiat ala olemaan voiton puolella.

Yael meni mummin kanssa hammaslääkäriin ja mummi oli kovasti odottanut käyntiä. Mummi ei tunnistanut Yaelia, vaan sotki hänet minuun. Hammaslääkärikäynti sujui hyvin ja suusta paikattiin neljä hammasta. Vielä kahdeksan reikää jäljellä... Mistähän nekin ovat tulleet, sillä edellinen hammaslääkäri sanoi reikiä olevan yksi ja sekin pieni. Tosin tämä uusin hammaslääkäri sanoi Alzheimerin taudissa suun lihasten luonnollisten liikkeiden vähenevän ja sitä myötä reikiintymisen lisääntyvän.

Mummi on mennyt huonompaan kuntoon siinä mielessä, että hän ei enää löydä huoneeseensa. Hoitajat sanoivat, että nykyisin niin käy useinkin.

Minä kulutin työaikaani lakimiehen kanssa rupatteluun, jotta saamme osituksen tehtyä. Suomen lain mukaan mummin avioliitto päättyi ukin kuolemaan, mutta koska ositusta ei tehty silloin, hän ei asunut omassa asunnossaan, vaan avio-oikeuden perusteella kuolinpesän / ukin asunnossa. Joten, koska hän ei asunut omassa asnnossaan, niin jos ositusta ei tehdä, hän joutuu maksamaan 28% myyntivoittoveroa asunnon myynnistä. Mutta jos ositus tehdään, hän ei joudu maksamaan myyntivoittoveroa omasta osuudestaan (50%) asuntoon.

Tuntuu, että koko ajan saan pelätä unohtaneeni jotain olennaista. Mistä uuno kansalainen (=minä) voi tietää kaikki lain koukerot ja verottajan kiemurat???

Tänään minulla oli tulipalo kiire töissä ja myös kiire kotiin... Sitten lounasaikaan mummi soitti ja kysyi, tulenhan varmasti. Tuota kyllä, juu...

Olin luvannut käydä mummin luona ja niinpä ruuhkaa uhmaten ajoin Pasilan läpi töiden jälkeen mummin luokse samalla murehtien miestäni, joka odotti kyytiä kotiin ja kotona odottavia koiria, jotka olisi pitänyt viedä ulos.

Vein mummille sukkia, housuja, paitoja, sisätakkeja, nahkahanskat ja fleece-takin. Sekä tietty sähköhammasharjan, jota hammaslääkäri suositteli. Sain myös kirjoitettua vuokrasopimuksen, sillä yllättäen asiasta vastaava oli jäänyt ylitöihin.

Mutta sitten rauhotuin mummin viereen istumaan ja hän olisi halunnut lähteä ajelulle. Vastasin pahoitellen, etten voinut lähteä ajelulle hänen kanssaan, sillä minulla oli kiire kotiin, kello oli jo paljon. Mummi haukkui minut pystyyn, mutta tunteen purkauksia olen kuunnellut aiemminkin... Lopulta hän rauhoittui ja lähti saattamaan minua ovelle.

Matkalla ovelle hän kysyi: "Mikä sinun nimesi olikaan?". Kerroin nimeni ja ovella hän puhkesi kyyneliin ja sanoi, että haluaisi köyttää minut kiinni vuoteensa viereen, jotta en lähtisi pois. Hymyilin ja sanoin, että kyllä hoitajat ihmettelisivät, kun minä siinä rimpuilisin köyden päässä. Mummi sanoi, ettei hänellä ollut tarpeeksi pitkää köyttä. Arvatkaapa, lupasinko tuoda köyttä seuraavalla vierailullani?

Niinkuin aina, mummi jäi lasioven taakse lähes nenä kiinni ovessa, kun lähdin pois ja painoin oven varovasti kiinni.

Illalla kotona arkistoin kaikki hänen paperinsa ja maksoin hänen laskunsa. Mummi oli tänään käynyt kampaajalla ja hiukset olivat todella kivat, voisin itsekin harkita samaa kampaajaa.

Tällä viikolla olen hoitanut urakalla mummin asioita. Pankissa olen ollut pariinkiin otteeseen ja torstaina minulla oli tapaaminen kiinteistövälittäjän kanssa. Loppupäivän selvittelin mummin tavaroita ja papereita. Mummin asioiden hoitaminen ei sinällään ole raskasta, mutta henkisesti olen ollut yllättävän loppu päivän päätteeksi.

Kuvassa oleva kartta oli aina isomummin (ukkini äidin) huoneessa ja siihen ukki ja mummi merkitsivät nuppineuloilla paikat, joissa olivat olleet. Valitettavasti en enää muista kaikkia värikoodeja, musta tarkoitti paikkaa, jossa vain ukki oli käynyt yksin.

Mummin määräaikainen vuokrasopimus vanhainkodissa on nyt päättynyt ja se on muutettu toistaiseksi voimassa olevaksi, mikä oli helpotus. Olisi ollut kamalaa, jos mummi olisi joutunut (=minä olisin joutunut) etsimään uuden paikan.

Kävin tänään mummin kanssa autoajelulla. Se on uusin juttu, mitä mummi pyytää minulta, sedältäni ja isältäni. Koska mummin liikkuminen on koko ajan heikompaa, autoon ja autosta nouseminen ovat melko haastavia juttuja... Isäni on jo useampaan otteeseen sanonut, että häntä pelottaa lähteä ajelulle mummin kanssa.

Mutta samoin kuin minä, hänkään ei raaski kieltäytyä, koska mummi niin nauttii autoajeluista.

Mummi ei selvästi enää hahmota juttuja kovin hyvin. Kun yritin vaihtaa puheenaihetta, hän katsoi minua hetken hämmentyneenä, mutta jatkoi sitten alkuperäisestä aiheesta. Autossa hän ei hahmottanut oven kädensijaa, josta olisi saanut tukea. Minun oli ohjattava hänen kätensä oikealle kohdalle. Samoin sanat alkavat olla kadoksissa.

Kun tulimme takaisin vanhainkotiin hänen osastolleen, hän ei tunnistanut missä olimme.

Maanantaina hänellä on kampaaja ja torstaina ensi viikolla hammaslääkäri. Vanhainkodista ajelin pankkiin ja postiin hoitamaan hänen asioitaan.

Tänään sain soiton käräjäoikeudesta ja sovimme vielä viimeiset avoinna olevat asiat, joista keskustelimme jo viime viikolla. Päätös tuli ja paperit tulevat sitten perässä.

Prosessi on nyt kestänyt vajaan pari kuukautta, hitainta oli saada lääkärintodistus, mutta sen jälkeen maistraatti hoiti asian todella nopeasti ja käräjäoikeudessakaan asia ei pitkään ollut. Asiat hoituivat todella sutjakasti puhelimessa, eikä minun tarvinnut mennä paikan päälle.

Nyt mummi on siis vastuullani, mutta hyvä niin. Täytyy papereiden tultua hoitaa asiat kuntoon kaikkien virallisten osapuolien kanssa (vanhainkoti, pankki, posti, jne), suurimman osan käytännön asioista olenkin jo hoitanut isäni ja setäni kanssa.

Oloni on hieman outo. Kun olin nuori, sain lapsia ja vastuun lapsista, olin huoltaja ja elatusvelvollinen. Nyt kun lapseni ovat jo osin omillaan ja kohta elatusvelvollisuuteni päättyy, niin sainkin yhden mummon huollettavakseni.

Tänään poikkesin mummin luona ja kiersimme pienen lenkin auton kanssa.

Mummi oli fyysisesti pirteä ja tunsi minut, mutta oli hieman hankalalla tuulella. Mikään ei ollut oikein hyvin, vanhainkoti ja ihmiset siellä olivat tylsiä, paikka tuntuu vankilalta, jne, jne...

Kun lähdin, mummi purskahti itkuun pettymyksestä.

Varasin mummille ajan hammaslääkäriltä.

Tänään koukkasin vanhainkodin kautta töistä päästyäni. Mummi oli pirteän oloisena ja jutteli niitä näitä toisen rouvan kanssa. Hän tunsi minut, mikä oli mukavaa.

Kun kysyin, haluaisiko hän tulla iltakahville meidän luoksemme, hän olikin jo samantien valmiina lähtöön.

Liikkuminen on hankalaa ja meillä oli rollaattori mukana myös meillä kotona. Askel on kovin laahaava ja jaloissa ei ole oikein voimia. Jouduin nostamaan jalat autoon, myös istuma-asennon korjaaminen autossa oli vaikeaa. Aiemmin minusta muistitoiminnot menivät huonommiksi romahtaen, mutta nyt myös motoriikka on heikentynyt.

Mummin on vaikea havaita esineitä, vaikka ne olisivat hänen edessään. Hän ei tunnistanut annettua tablettia tabletiksi. Mummi ei nähnyt käsilaukkuaan, joka roikkui rollaattorissa hänen edessään, kun mummi istui sohvalla. Tuokin on uusi oire, jota ei ole ollut aiemmin. Aikaisemmin hän etsi esineitä, eikä löytänyt niitä. Nyt hän ei enää tunnista annettuja esineitä.

Mummi muisteli sota-aikoja ja minun syntymääni. Juttelimme ukista ja mummi oli pahoillaan, ettei ukki ehtinyt nähdä valmistumistani ja työuraani. Ukki olisi kuulemma ollut ylpeä. Sain myös kehuja ajotaidostani.

Kävin perjantaina mummin luona, silloin hän oli juuri palaamassa setäni kanssa autoajelulta.

Tänään kävin mummini luona viemässä pitkiä lämpimiä sukkia. Mummi oli ihan pihalla. Juttelimme niitä näitä, mutta sitten mummi kysyi: "Mikä sinun nimesi olikaan?". Olen jo oppinut tunnistamaan ilmeen hänen silmissään, kun hän ei tunne minua.

Hoitaja viritteli villasukan kudontaa, johon mummini innostui mukaan juuri kun lähdin pois. Hoitohenkilökunta on siellä todella mukavaa, mutta kyllä työ on varmasti välillä raskasta.

Töiden jälkeen piipahdin mummin luona asentamassa telkkarin antennin ja kanavat kohdalleen. Mummi halusi ajelulle ja niinpä päätimme käydä Tammisalossa. "Never say never again...", viimeksi luulimme, että vierailu oli viimeinen, mutta eipä vain ollutkaan.

Kävimme kaupan kautta ja ostimme Subway leipiä, viinereitä ja limua. Mummi otti mukaansa Tammiskasta lappi aiheisen taulun, minä otin kellon avaimen, jonka viimeksi unohdin ja Yael otti pienen pallin vanhainkotiin. Taulun ripustin seinälle, avain oli kuin olikin oikea ja vedin ukin kellon ja Yaelilla on nyt palli, jolla istua, kun käymme siellä yhdessä.

Mummi oli hyväkuntoinen ja hyvällä tuulella. Mukava reissu.

Eilen veimme mummille television, tänään kävimme katsomassa, onnistuiko viritys huoltomieheltä, joka kiinnitti sen seinälle. Ei onnistunut, antennirasiassa oli jotain vikaa ja soitin mieheni myös paikalle varmistamaan, ettei vika ollut TV:ssä.

No, viritysyritykset jatkuvat ensi viikolla.

Mummi oli huonotuulinen, setäni oli siellä kun menimme tyttöni kanssa paikalle. Setäni lähti ja me jäimme. Pian jo mummi oli vihainen siitä, ettei kukaan käy häntä katsomassa. Hän oli täysin unohtanut, että setäni oli käynyt. Kun juttelin hoitajien kanssa, hän tuli vaatimaan, että etsin hänen sänkynsä ja autan hänet nukkumaan. Mieheni vei hänet huoneeseen, mutta ennenkuin huomasinkaan, mummi oli taas selkäni takana vaatimassa minua etsimään sänkynsä.

Mummi kertasi minulle, kuinka hän kävi neljä kertaa päivässä katsomassa anoppiaan huolimatta siitä, että kävi itse töissä ja palkkasi anopille ympärivuorokautisen sairaanhoitajan istumaan anopin vieressä. Juttu oli uusi, mutta ei totta. Kysyin halusiko hän minun olevan kanssaan ja mummi myönsi, että halusi minun viettävän aikani vanhainkodissa hänen kanssaan.

Positiivista oli, että mummi oli fyysisesti melko pirteä ja aktiivinen.

Kävimme mummin kanssa Tammisalossa, jossa hän asui nelisenkymmentä vuotta. Katselimme vanhoja valokuvia, vanhoja, erittäin vanhoja ja sitten vähän uudempiakin. Ukki oli ahkera valokuvaaja ja hän kirjoitti valokuvakansioihin huolellisesti muistiin kuvien yksityiskohdat.

Koti tuntui jo vieraalta, mummi kyseli useampaan kertaan, kuka oli tuonut maton lattialle. Vastailin, että kyllä matto oli ihan hänen omansa ja itse sinne tuomansa, jo vuosia vanha... Sen mummi muisti, että lipastoissa oli kaikki valokuvakansiot.

Yksi esine muistui mieleen ja tuntui tärkeältä, ukin ostama kello. Ukki oli tullut kotiin ylpeänä kellon kanssa ja sanonut, että nyt on talossa kunnon kello. Setäni kertoi minulle, ettei hän saanut koskaan vetää kelloa, vaan se oli ukkini kuoleman jälkeen ollut isäni tehtävä. Päätimme mummin kanssa ottaa sen mukaan vanhainkotiin ja nyt se raksuttaa vanhainkodin ikkunalla muistona entisistä ajoista, jolloin kotia rakennettiin yhdessä penniä venyttäen.

Kun lähdimme takaisin vanhainkodille, mummi totesi, että tämä taisi olla viimeinen vierailu Tammiskassa. "Niin", minä vastasin, "tämä taisi olla viimeinen kerta". Autossa itkimme molemmat muistellessamme menneitä, meillä oli molemmilla niin paljon hyviä muistoja menneistä ajoista, ukista ja Tammiskasta.

Viikin kohdalla kyyneleet jo kääntyivät hymyksi asti ja mummi totesi, että oli hyvä käydä hyvästelemässä asunto. Asunnossa liikkuminen osoitti myös hyvin konkreettisesti, että paluuta sinne ei enää koskaan ole. Esineet eivät myöskään kelloa lukuunottamatta enää tuntuneet tärkeiltä eivätkä omilta.
 

Kävin mummin luona tänään. Mummi soitteli sekä lauantaina että sunnuntaina ja toivoi kovasti minua käymään. Koska meiltä on vanhainkotiin melko pitkä matka ja setäni kävi siellä lauantaina, lupasin tulla töiden jälkeen käymään maanantaina.

Mummi oli minulle kovin vihainen, kun en laittanut ykkössijalle vanhaa ihmistä, vaan omat harrastukseni.

Mutta tänään siis kuitenkin menin käymään. Mummi oli jo unohtanut melkein kiukkunsa, vaikka muistuttikin minua siitä, kuinka hän aina hoiti anoppinsa ja haki tämän aina viikonlopuiksi kylään (mikä ei ole totta).

Mummi oli huonossa kunnossa, lähes yhtä huonossa kunnossa kuin viime maanantaina. Hän ei jaksanut itse nousta istumaan, vaan nostin hänet kun korjasin tyynyjä ja annoin juotavaa. Myös hänen sandaalinsa painoivat pahasti, joten vaihdoin hänelle pehmeät nahkatossut.

Hän kuitenkin tunsi minut hyvin ja juttelimme hänen lääkityksestään, siitä kuinka tylsää on olla laitoksessa ja myös kuolemasta. Mummi itki kovin sitä, että vanhainkoti on hänen päätepysäkkinsä, välietappi kodin ja hautuumaan välissä. Hän vain haluaisi kuolla.

Lupasin tulla tällä viikolla uudestaan ja viedä hänet ajelulle Tammisaloon. Käymme vierailemassa hänen kotonaan, missä kaikki on vielä ennallaan, samassa kunnossa kuin missä asunto oli, kun hän lähti sieltä viime jouluna. Olen kerran aikaisemmin käynyt siellä hänen kanssaan katselemassa vanhoja valokuvia.

Sovin myös hoitajien kanssa, että vien hänelle huoneeseen oman telkkarin. Aiemmin kun kysyin sitä, hoitajat eivät halunneet telkkareita huoneisiin, jotta asukkaat tulisivat yhteisiin tiloihin. Mutta nyt juuri tänään oli päätetty hoitajien kokouksessa sallia telkkarit useiden pyyntöjen vuoksi. Mummi ei kyllä ymmärrä telkkarista mitään, sillä viimeksi kun hän oli meillä, hän katseli akvaariota ja hämmästeli mukavaa luontodokumenttia. Mutta mukavampi liikkuvaa kuvaa on katsella, kuin valkoista seinää...

Voi toivottomuuksien toivottomuus, kunpa minulla olisi tuplatunnit vuorokaudessa... Mistä alkaa elämän alamäki? Puhuimme pitkään ajoista, jolloin hän säästi ukin kanssa asuntoa ja anoppi myi hopeansa, jotta asunto saatiin ja oma katto pään päälle. Pojat olivat pieniä, sota oli ohi ja työ Yleisradiossa kiireistä ja vastuullista. Mummi ja ukki matkustelivat paljon ympäri maailmaa.

Sitten pojat muuttivat pois kotoa, anoppi kuoli, ukki kuoli, yksi kerrallaan ystävät kuolivat, sisar kuoli. Jalat alkoivat pettää ja huimasi. Harrastukset ja matkustelu jäivät. Kotikaan ei enää tuntunut kodilta vaan yksinäisyys iski päälle.

Muisti alkoi pettää, arkiset asiat muuttuivat hankaliksi. Ihmiset eivät enää jutelleet kuin vertaiselleen.

Nyt elämä on kaventunut laitoksen sänkyyn, eikä kukaan ymmärrä, kuinka vaikeaa se on hyväksyä. Mummilta valui kyyneleet, samoin kuin minulta. Minä en tiedä, miten voisin muuttaa mummin elämän kulkua tai miten voisin kääntää viisareita taaksepäin, jotta elämän tärkeät asiat palaisivat takaisin.

Olin mummin luona tänään puolitoista tuntia ja tapasin häntä hoitavan lääkärin. Juttelimme kahdestaan ja myös mummin luona. Minulla on nyt paljon parempi olo mummin hoidosta, lääkäri tuntui asiansa osaavalta. Sovimme, että hän kirjoittaa tarvittaessa lähetteen ylävatsan ultraan ja jos minua huolestuttaa, vien mummin gastroentrologille ja tuon vanhainkodin lääkärille epikriisin.

Sovimme myös, että hän suosittelee mummille sopivaa fysioterapiaa tai hierontaa.

Mummi oli harvinaisen selkeällä tuulella ja tunsi minut hyvin. Juttelimme niitä näitä ja oli mukavaa olla mummin kanssa.

Kyllä tämä taas tästä, vaikka välillä taivaalla on pilviä. Ovatko ne myrskyn merkki vai poutapilviä, ken tietää...

Kävin töiden jälkeen mummin luona ja hän oli erittäin huonossa kunnossa. Mummi soitti minulle lauantaina ja pyysi käymään, nyt harmittaa, etten mennyt jo silloin.

Mummi tuntui heiluvan tajunnan ja tajuttomuuden rajamailla, kasvot olivat turvoksissa. Hän valittaa vatsakipua, verikokeet on otettu viime viikon lopulla vanhainkodin oman lääkärin toimesta, mutta mitään ei ole löytynyt. Sovin vanhainkodin kanssa, että soitan huomenna aamulla, josko minun pitäisi viedä mummi yksityiseen lääkärin, ellei olo parane huomiseen mennessä. Vanhainkodin oma lääkäri tulee vasta perjantaina...

***

2.9.
Kävin aamulla ennen töihin menoa mummin luona ja mummi oli paremmassa kunnossa, vatsaan ei sattunut. Mummi oli ihan selkeä, kun oli "tajuissaan", mutta hän heilui tajuttomuuden ja tajuissaan olon välillä. Epäilen, että hänet on tungettu täyteen mömmöjä. Onko se hyvä vai paha, en tiedä. Mummi oli tosi ahdistunut, itkuinen ja levoton, mutta nyt hän on käytännössä tajuton.

Henkilökunta ei näyttänyt innostuneelta, kun pyysin (vaadin) saada jutella kasvotusten lääkärin kanssa. He sanoivat, että oikean lääkityksen löytäminen on erittäin vaikeaa. Niinpä niin. Mutta jos tuo lääkitys aiheuttaa pahaa närästystä, niin kohta mummilla on vatsahaava.

Mummin asioita hoitaessani törmäsin asiaan, joka minulle oli uusi. Olen ehkä kuullut sukuhaudasta mainittavan lapsuudessani, mutta en ole ymmärtänyt sitä tai sitten en ole vain kiinnittänyt siihen huomiota.

Mutta nyt hautakirja oli kadonnut. Isäni ja setäni etsivät sitä ja lopulta kävin sitä itsekin etsimässä. Sitä vain ei ollut missään. Niinpä otin yhteyttä Malmin hautausmaalle ja kyselin haudan kohtaloa.

Tarina oli minulle mielenkiintoinen.

Alma oli ostanut aikoinaan (v. 1931) sukuhaudan Malmilta ja koska hänelle oli paikka miehensä sukuhaudassa, hän teki hautapaikkaan ehdon, että hauta oli hänen sisarelleen Matildalle perheineen ja kaikille Matildan suorassa polvessa oleville jälkeläisille ja heidän puolisoilleen. Matilda on isoisoäitini, jonka hyvin muistan lapsuudestani. Haudassa on Alman ja Matildan isoveli ja äiti. Alma oli Matildan pikkusisko, 3 vuotta Matildaa nuorempi.

Kuvassa Alma miehensä ja lapsiensa kanssa.

Koska hauta on ns. vanhalla puolella, se on täysin ilmainen ja ikuinen suvullemme. Ainoastaan haudan avaaminen eli hautaus maksaa, mutta hauta itsessään ei. Haudassa on kaksi arkkupaikkaa ja rajaton määrä uurnapaikkoja. Kun erosin kirkosta aikoinani, olin huolissani, mihin maallinen majani haudataan, mutta Malmilla vakuutettiin, että sukuhautaan kelpaavat kaikki. Minulla kummitteli mielessä ilmeisesti vuonna 1910 kumottu määräys (lähde):

"Julkinen eli kunniallinen hautaus suoritettiin vain tavanomaisesti kuolleille, kristillistä elämää viettäneille seurakunnan jäsenille. Häpeällinen hautaus tuli eräiden kirkkokuria vastaan vakavasti rikkoneiden osaksi. Se poistettiin vuonna 1869 kirkkolain muutoksella. Silloin tuli käytäntöön hiljainen hautaus ilman minkäänlaisia juhlallisia hautausmenoja. Se oli vuoden 1869 kirkkolain 88 pykälän mukaan toimitettava, jos vainaja oli kuolleena syntynyt tai kastamatta kuollut lapsi, tuntematon, väkijuomia ylettömästi nauttiessaan kuollut, rikoksen teossa surmansa saanut tai vakain tuumin itsensä surmannut. Hiljaiseen hautaukseen kuului ainoastaan hiekan heittäminen arkulle sekä Herran rukouksen ja siunauksen lukeminen. Määräys kumottiin vuonna 1910."

Malmin hautausmaan historian havinaa (lähde: hautausmaan portaali):

"Hautausmaa vihittiin virallisesti käyttöön marraskuussa 1894. Alue oli entinen Suomen Kruunun hallinnossa oleva sotilaiden harjoitus- ja leiripaikka Helsingin pitäjän Malmilla. Alue oli noin 27 hehtaarin kokoinen.

Vanhimmat nykypäivään säilyneet haudat ovat vuodelta 1895. Malmi oli aluksi ns. työläishautausmaa, jossa oli yksittäis- ja linjahautoja. Vasta 1920-luvulla perhehaudat yleistyivät.

Malmin hautausmaa sijaitsee noin 10 kilometrin päässä Helsingin keskustasta ja tämän vuoksi vainajat saattajineen kuljetettiin aikoinaan rautateitse hautausmaalle Aleksis Kiven kadulla sijaitsevalta Harjun ruumishuoneelta, joka nykyään toimii Helsingin kaupungin nuorisotalona .

Säännöllinen liikenne alkoi helmikuussa 1895. Kuljetukset ruumishuoneelta tapahtuivat aluksi kahdesti viikossa, myöhemmin viikottain kulki viisi junavuoroa. Junassa oli kaksi ruumisvaunua ja neljä henkilövaunua. Näin sekä vainajat että saattoväki kuin myös siunauksen toimittaneet papit matkasivat samalla kyydillä hautausmaalle.

Vuonna 1954 kuljetukset rautateitse lopetettiin ja Harjun ruumishuoneen toiminta lakkautettiin 1950-luvun lopulla. Hautausmaan aidassa on vielä portti, josta junat aikoinaan ajoivat alueen sisäpuolelle. Hautausmaan pohjoisosassa sijaitsee vuonna 1897 rakennettu asemarakennus."

Kävin mummin luona tänään ja juttelin pitkään hoitajien kanssa. Olen jutellut heidän kanssaan myös puhelimessa ja uutiset eivät ole olleet kovin hyviä masennuslääkkeen antamisen jälkeen.

Mummi on taantunut. Hän ei enää juttele vanhoja asioita ja muistoja nuoruudestaan. Hän on vain keskittynyt tähän hetkeen. Isäni oli ollut toimistossa juttelemassa ja mummi oli tullut sinne eikä tuntenut häntä laisinkaan. Tänään kun olin siellä, mummi ei tuntenut minua. Hän kyllä ilahtui kun tulin, mutta voisin vannoa, ettei hän tiennyt kuka olin.

Olin käymässä myös hänen asunnollaan ja se oli niin täynnä muistoja lapsuudestani. Istuin nojatuolissa olohuoneessa ja annoin muistojen virrata. Kävin myös yläkerrassa,jossa nukuin lapsena mummin sängyn vieressä lepolassessa ollessani siellä yökylässä. Lopulta nousin ylös ja kävin setäni ja tätini luona kylässä, jotka asuvat samassa taloyhtiössä.

Nyt on lähes täsmälleen vuosi siitä, kun mummi kävi lääkärillä ja Alzheimer todettiin. Sitä ennen mummi tuli yksin toimeen isäni ja setäni avulla omassa kodissaan. Tämä on ollut kaiken kaikkiaan raskas vuosi meille kaikille.

Kävin tänään moikkaamassa mummia töiden jälkeen. Mummi ilahtui kovasti ja tunsi minut, mutta minusta hän oli vähän kuutamolla. Hän ei ollut masentunut, mutta enemmänkin korostetun tasaisen rauhallinen, mikä ei ole ihan tyypillistä mummille.

Kävimme hieman kävelemässä ulkona, sillä ilma oli todella kaunis.

Alzheimer on ehkä mennyt hieman eteenpäin, sillä hän pelkäsi, ettei löydä omaan huoneeseensa. Kävellessämme sinne, hän kyseli moneen kertaan, onko huone käytävän päässä.

Mummille kuuluu hyvää. Isäni kävi siellä keskiviikkona ja mummi oli hyväntuulinen. Tyttöni kävi siellä eilen ja mummi kertoili hyväntuulisena vanhoja tarinoita. Mummi tunnisti koko vierailun ajan tyttöni tytökseni, mikä jo sinällään oli pieni ihme. Lisäksi hän muisti, että isäni oli käynyt siellä edellisenä päivänä ja ostanut limua.

Tänään kävin mummini luona töiden jälkeen ja törmäsin siellä setääni, joka käy aina perjantaisin. Istuimme ulkona vanhainkodin pihalla, jossa on ihana aivan täynnä kukkia oleva puutarha ja iso nurmikkoalue, jossa kasvaa iso, valtava tammi. Aurinko paistoi ja kaupungin hälinä oli jossain kaukana.

Katselin taivasta tammen lehvästön läpi ja kuuntelin mummin jutustelua. Jalkahoitaja oli käynyt ja mummi oli ollut tyytyväinen. Hän kertoili vanhainkodissa asuvista ihmisistä ja päivän rutiineista. Hän tarjoili minulle keksejä ja kyseli kuulumisia.

Mummillahan aloitettiin masennuslääkitys, mutta jos sitä ei tietäisi, ei huomaisi hänellä lääkitystä olevankaan (viime kerralla hän oli hieman lääkityksen vaikutuksen alaisen oloinen, mutta nyt ei). Mummilla oli myös paljon topakoita mielipiteitä ruoan laitosta ja monista muista asioista, myötäilimme setäni kanssa, vaikka emme ehkä ihan kaikesta olleetkaan samaa mieltä (yritimme joskus olla eri mieltä, mutta mummi oli napakasti oman mielipiteensä takana).

Jos minulla ei olisi ollut kiire treeneihin, olisin voinut istuskella siellä pidempäänkin nauttien vanhainkodin leppoisasta tunnelmasta. Hoitajat ovat aivan mainioita.

Kävin juuri mummin luona ja hän oli  minusta selvästi lääkityksen vaikutuksen alainen, on väärin sanoa tylsä, mutta selvästi eräänlainen särmä puuttui. Masennuslääkityshän aloitettiin viime viikolla, en ole edes uskaltanut / viitsinyt kysyä lääkkeen nimeä / määrää...
 
Tänään kun olimme mummini luona vierailulla ja pois lähdössä, mummini sanoi: "Hei hei, kiva kun kävitte, mutta muistuttakaa Pekkaa, että tulee käymään, minulla on hänelle asiaa." No, Pekka eli isäni seisoi vieressäni. Niinpä käännyin takaisin ja kysyin, asuntoko hänen mieltään painoi? Hän oli joka kerta soittaessaan vannottanut minua, että muistaisin sanoa Pekalle, että tulee käymään, jotta hän voi puhua asunnosta. Niin kertasimme taas kerran, että putkiremontin aikataulua ei ole vielä tiedossa.
 
Itse olen ajatellut, että koska mummi elää vain ja nyt tätä hetkeä, yritän luoda mahdollisimman monta hyvää hetkeä hänelle tässä ja nyt. Vaikka ne sitten häipyvätkin saman tien unholaan.

Mummi on nyt soitellut lähes joka päivä ja hän on ollut niin levoton. Yleensä hän lopettaa puhelun vihaisena, kun en suostu samantien lähtemään vierailulle hänen luoksensa vanhainkotiin. Kun kysyin, kuinka usein minun pitäisi käydä, vastaus on kuin apteekin hyllyltä: "Neljä kertaa päivässä, niinkuin hän itse kävi katsomassa anoppiaan (ei käynyt)".

Tyttöni on käynyt siellä kaksi kertaa viikossa, mutta se ei kelpaa, sillä vain minä kelpaan. Setäni ja isäni vierailuja hän ei muista lainkaan (molemmat käyvät kerran viikossa), hän epäilee heidän käyvän vain silloin kun hän itse nukkuu, kurkistavan oven raosta ja lähtevän heti pois. Minulta hän kysyy:"Miksi pojat eivät herätä häntä kun he käyvät vierailulla?". Olen kokeillut erilaisia vastauksia, mutta mikään ei tunnu olevan hyvä vastaus. Jos myötäilen olemalla hiljaa, hän vaipuu itsesäälin kyyneleisiin, kun pojat eivät välitä hänestä. Jos ehdotan mahdollisuutta, että hän itse on unohtanut käynnin, hän suuttuu minulle, kun syytän häntä kaikesta. Jos sanon napakasti, että isäni oli ihan varmasti keskiviikkona käymässä ja kerron, mitä he olivat tehneet, mummini sanoo, ettei hän nähnyt isääni.

Tänään mummi soitti ja sanoi, että hän on niin kipeä, sydämeen ottaa (mummini on ollut fyysisesti täysin terve). Kysyin, miksi hän ei mene lääkäriin, koska vanhainkodissa on oma lääkäri. Siihen mummi vastasi vihaisena, ettei hän jaksa lääkärissä käydä, kun se on niin vaivalloista. Silloin hoitaja otti puhelimen ja kertoi, että mummi oli juuri tänään käynyt lääkärissä ja sydämessä ei ole mitään havaittavaa vikaa. Virtsatietulehdus on ja lääkäri oli määrännyt siihen lääkkeet sekä masennuslääkkeen. Mummi ei muistanut mitään lääkäriä, mutta oli hyvin vihainen siitä, etteivät hoitajat anna hänelle lääkkeitä laisinkaan.

Olen periaatteessa sitä mieltä, että vanhuksia ei pitäisi lääkitä tainnuksiin, mutta mummini on jo pitkään ollut niin onneton, ahdistunut ja itkuinen, että olen valmis mihin tahansa kokeiluun. Huonommaksi tilanne ei voi mennä.

Mummi oli käynyt tiistaina vanhainkodin kanssa Heurekassa, mutta oli todella vihainen siitä, että hänet vanha huonokuntoinen ihminen oli raahattu sinne, jos hän olisi tiennyt kuinka vaivalloista se oli, niin hän ei olisi lähtenyt. Hoitajat eivät pahanilkisyyttään olleet ottaneet hänelle pyörätuolia mukaan.

Mutta samaan hengenvetoon hän totesi, että on niin yksinäinen eikä hänellä ole mitään tekemistä.

Tyttöni meni käymään siellä tänään ja lähti kun oli saatellut mummin muiden vanhusten kanssa hartaushetkeen, joka järjestetään joka torstai juhlasalissa. Kun tyttöni oli lähdössä, mummi purskahti itkuun, nyt hän jää tänne eksyksiin, eikä löydä enää koskaan takaisin omaan huoneeseensa. Tyttöni vakuutteli, että hoitajat vievät kaikki ihan varmasti takaisin omaan huoneeseensa, mutta mummi vain itki. Niinpä tyttöni viittoi paikalle hoitajan, joka otti mummin hoteisiinsa.

Aamupäivällä soi kännykkä ja näin mummin olevan linjoilla. Mummi oli kovin ahdistuneen tuntuinen ja pyyteli minua käymään, jotta voisimme jutella. Lupasin tulla töiden jälkeen.

Kun saavuin vanhainkotiin ja menimme mummin huoneeseen, kyyneleet alkoivat valua melkein samantien. Sukset olivat ristissä huonekaverin kanssa. Omaa huonetta ei saa, sellaista ei ole mahdollista saada (minun täytyy vielä selvittää asia).

Mummi niin toivoo, että voisi muuttaa meille. Hän on niin yksinäinen vanhainkodissa ja lupasi, ettei hänestä olisi mitään vaivaa, työpäivän hän pärjäisi ketään vaivaamatta ihan itsekseen. Onhan hän nytkin ihan yksin vanhainkodissa...

Kävin töiden jälkeen moikkaamassa mummiani. Hän ei ollut huoneessaan (joka näytti viihtyisältä), mutta löysin hänet vanhainkodin sisäpihalta istumassa kukkien keskeltä. Sisäpiha on iso, kivetty alue, jossa on paljon kohopenkkejä kukille (tiilestä muotoiltuja).

Mummi istui vanhan rouvan kanssa vierekkäin ja otin itselleni puisen puutarhatuolin ja istuin heidän seuraansa. Mummi ilahtui ja tunnisti minut. Hyvin pian he kuitenkin vaipuivat takaisin keskustelemaan keskenään.

"Eino on hyvä laulaja. Eino aloittaa aina yhteislaulut". "Minulla ei koskaan ole ollut lauluääntä". "Minulla oli, mutta ei ole enää". "Sitä se vanhuus teettää". "Niin".

"Oletkos sinä minun huonekaverini?". "En tiedä, oletkos sinä minun?". "En tiedä". (Varmistin myöhemmin hoitajalta, he eivät ole huonekavereita).

"Kun oli sota, se ei ulottunut kotiseudulleni". "Minä jouduin pakenemaan pommituksia". "Ei kai, ihan totta?". "Kyllä vain ja pommin ilmavirta heitti minut kadun toiselle puolelle". "Hyvänen aika sentään".

"Minun ikkunasta näkyy tuo tiiliseinä" (ei näy). "Minä en muista mitä minun ikkunasta näkyy". "Tuota tiiliseinää katselen usein" (se ei näy ikkunasta). "Minä en muista mitä minun ikkunasta näkyy".

"Täällä tulee aika pitkäksi, kun  kukaan ei käy vierailemassa". "Mutta täällä on hyvä olla kun kotona ei pärjää, on hyvä että tälläisiä paikkoja on". "Niinhän se on, kotona ei enää pärjää".

"Minun rollaattorissa lukee: hoitajat antavat lääkkeet ja herättävät, vaikka nukkuisit. Sekä myös ruoka-ajat. Tässä on myös minun oma nimeni, tämä on minun rollaattori". "Minunkin rollaattorissa lukee jotain, mutta en näe mitä". Kumarruin katsomaan, kun keskustelu käytiin toiseen kertaan: "Siinä on kieltomerkkejä, ettei saa istua kyydissä ja potkia jaloilla vauhtia. Ei myöskään saa istua kyydissä niin, että joku työntää".

"Minulla on hattu, hoitajat antoivat sen, onko se hieno?" Katson kirkkaan oranssia kesähattua ja myönnän sen ainakin näkyvän kauas. "Minäkin haluaisin tuollaisen hatun". Mummi ottaa hatun päästään ja ojentaa rouvalle. "Voi, tämä on liian pieni, minulla on liian iso pää". Mummi asettaa hatun takaisin päähänsä.

"Minua kutsutaan Mirkuksi". "Onko se virallinen nimi?". "Ei kun Mirjam". "Minun nimeni on Helena, mutta kaikki kutsuivat minua Leenaksi. Täällä sitä ei tiedä kukaan, joten he kutsuvat minua Helenaksi". "Elena?". "Ei kun Helena". "Elena?". Lausumme yhteen ääneen "Helena". "Aa, Helena, se on hyvä nimi". "Niin on".

Istuskelin aikani auringon lämmittäessä ja kun huomasin rouvien syventyneen keskusteluunsa, nousin ja vilkutin lähtiessäni. Mummi vilkutti takaisin ja pyysi käymään uudestaan.

Mummi soitteli tiistaina, kun töissä sattui olemaan tulipalokiire ja kokous juuri alkamassa. Ehdin vaihtamaan muutaman sanan, mutta minun oli pakko lopettaa puhelu lyhyeen. Lupasin kuitenkin tulla käymään torstaina, sillä tiistaina minulla oli pennun katsojia illalla ja keskiviikkoiltana MBA-opintoihin liittyvä kokous.

Tänään siis joogatunnin jälkeen suuntasin kohti vanhainkotia. Juttelimme niitä näitä ja alussa mummi kävi läpi ihan tärkeitä asioita. Hän oli huolissaan hautapaikastaan, asunnon yhtiövastikkeista, ruusuista, jotka kasvavat pihalla (hän sai ne 80-vuotis syntymäpäivälahjaksi), lupasin hoitaa pihan kukat turvaan ja talteen, jne.

Mutta pikkuhiljaa mieleen nousi paljon pahaa mieltä aiheuttavia asioita. Mummi alkoi itkeä ja minä kuuntelin. Mummi pyyteli anteeksi sitä, että valitteli minulle asioita, mutta tosiasia on, että kenelle hän puhuisi, jos ei minulle.

Lähestyvä kuolema, oma avuttomuus ja yksinäisyys tuntuvat kuin mustalta pilveltä, jonka sisälle eksyy, eikä löydä tietä ulos. Minäkään en osaa auttaa, enkä aina löydä oikeita sanoja, en tiedä onko oikeita sanoja edes olemassa. Kuolema lähestyy, avuttomuus lisääntyy ja oma koti on mennyt lopullisesti. Asunto missä asuu yksin ja missä ei pärjää enää yksin, ei ole koti. Koti on paikka, jossa on perhe, ystäviä käy kylässä ja elämää on ympärillä. Valitettavasti vanhainkotikaan ei ole koti, se on kuitenkin loppupeleissä laitos.

Mummi oli meillä kylässä ja vietimme rauhallista äitienpäivää; söimme lounasta, kahvittelimme, juttelimme ja mummi torkkui välillä. Perjantaina oli ollut vanhainkodin järjestämä uintireissu ja se oli sujunut hyvin, vaikka mummi jännittikin sitä paljon. Nuorempana mummi oli kova uimaan, mutta sitten uiminen oli jäänyt. Uintireissu oli selvästi ollut mieleenpainuva juttu, sillä se oli mielessä kirkkaana vielä sunnuntainakin.

Joku on sanonut, että kuoleminen on hidas prosessi, pikkuhiljaa vain asioita tekee elämässään viimeisen kerran. Pyöräilee, juoksee, ui, kävelee, käy ulkona jne. Mummia seuratessani näen hiljaa ovien sulkeutuvan viimeistä kertaa. Joku uintireissu jää vääjäämättä viimeiseksi. Samoin joku vierailu luonamme jää viimeiseksi.

On niin kovin lohdutonta ja surullista, kun oma sukupolvi kuolee pois ja jää yksin tänne. Puoliso, ystävät, työtoverit, kaikki ovat menneet. Ovet sulkeutuvat, eikä niitä enää avata. Äitienpäivä niinkuin kaikki juhlapyhät ovat kipukohtia, sillä niihin liittyy niin paljon muistoja, päiviä, joihin ei ole paluuta.

Vein äidilleni tänään sukututkimuksen, jonka olen tehnyt äidin vanhemmista, erityisesti isoisästäni. Pian olisi varmaan aika tehdä sukututkimus isän puoleisista isovanhemmistani, materiaalia minulla on kerättynä valmiina, se pitäisi vain muokata.

Piipahdin mummin luona tyttöni kanssa. Hän ei tuntenut minua, mutta jutteli sujuvasti minusta minulle. Viivyin siellä ruokaan asti, juttelimme tai lähinnä hän jutteli. Eroa entiseen on ehkä se, että kotona asuessaan hänellä oli huonoina päivinä pari kolme tarinaa lapsuuden ajoilta, joita hän kelasi kuin rikkonainen levysoitin, mutta nyt nuo tarinat ovat jääneet.

Nykyisin hän juttelee vanhainkodin asioista, huonekavereistaan, hoitajista, ruoasta jne. Hän kaipaa kovasti kotiin, ei omaan kotiinsa vaan poikiensa luokse asumaan tai meille. Tänäänkään en saanut vastetta omiin puheisiini, kun sanoin jotain, hän ei reagoinut siihen, jos toistin napakammin, hän hätkähti ja katsoi kuin olisi ensi kertaa huomannut minun olevan siinä. Mutta silti hän ei tuntunut ymmärtävän lauseita.

Perjantaina on uintipäivä, saa nähdä kuinka siinä käy.

Kännykkäni soi tänään. Siinä sinänsä ei ole mitään ihmeellistä, kännyköiden kuuluukin soida.

Mutta soittaja oli mummini. Mummi 90v., joka sai eilen ensimmäisen oman kännykkänsä. Vanhan kansan ihmisenä hän on aina ennen kieltäytynyt kännyköistä.

Eilen kun kävin hänen luonaan, tuntui, ettei mitään vastetta tullut juttuihini, mutta jotenkin ihmeen kaupalla hän oli kuin olikin rekisteröinyt kännykän saamisen.

Juttelimme ja lupasin käydä hänen luonaan huomenna. Sovimme myös, että hän tulee luoksemme äitienpäivälounaalle sunnuntaina. Joskus sitä voi ilahtua pienistä asioista, oli kiva kun hän soitti. Täytyy muistaa kiittää vanhainkodin henkilökuntaa, että he auttavat pienissä asioissa, jotka tekevät elämästä elämisen arvoisen.

Kävin tänään mummin luona viemässä pestyt vaatteet ja kännykän. Mummi on selvästi mennyt taas huonompaan suuntaan, tänään hän ei reagoinut puheeseeni mitenkään, jutteli vain omia juttujaan. Jos sanoin jotain, hän hätkähti, mutta ei selvästi ymmärtänyt mitä sanoin.

Annoin mummin siis jutella ja merkkailin vaatteisiin nimikirjaimia ja viikkailin niitä kaappiin. Toin mummille suklaata. Hän pyysi minua avaamaan rasian ja söi suklaata itse tarjoamatta minulle. Toki olisin voinut pyytää, mutta ei minun niin tehnyt mieli. Juttu vain jotenkin surullisesti kertoi mummin tilasta. Aiemmin hän aina varasi minulle karkkia ja tarjosi sitä tullessa, jutellessamme ja lähtiessäni.

Mummi kyseli aina välillä, mikä vaate minulla oli ja näytin sitä hassutellen kietoen vaatteen ympärilleni, hameen vyötäisilleni, hatun päähäni, jne. Kaikkia vaatteita mummi ei tunnistanut, puolihameen ja hatun kuitenkin. Kesähattua hän halusi itsekin kokeilla. Kokohameesta hän tunnisti taskut, mutta ihmetteli kovasti mikä vaate voisi olla kyseessä. Kun sanoin hame, hän ei ymmärtänyt sitä edes sanottuna.

Kun olin lähdössä, kuulin kuinka hän ylpeänä kertoi kaikille, että siinä oli pojantytär eli hän kuitenkin tunnisti minut...

Eilen kävin siivoamassa mummin kotia, lakaisin lattiat ja vaihdoin puhtaan pöytäliinan. Tyhjensin kaikki kaapit ja laatikot olohuoneessa ja hänen makuuhuoneessaan. Päätavoitteena oli löytää kaikki lääkekätköt (niin kauan kuin lääkkeet ovat vielä käyttökelpoisia, jotta hän voi syödä ne loppuun vanhainkodissa, sillä esim. Alzheimerin taudin lääkkeet ovat melko kalliita). Kuvassa näkyvät lääkkeet ovat vain noin puolet lääkkeistä, joita asunnossa oli, sillä kotisairaanhoidon lukitussa pakissa olleet lääkkeet vein jo aiemmin vanhainkotiin. Toinen tavoite oli viedä käyttövaatteet vanhainkotiin, kunhan saan ne ensin pestyä.

Lajittelin tavarat roskiin meneviin, jotka setäni vielä käy läpi ja heittää ne sitten pois. Niihin, jotka vien mummille vanhainkotiin ja tavaroihin, jotka jäävät asuntoon.

Loppuvaiheessa mummi kirjoitti itselleen muistilappuja ja oli sydäntä särkevää tajuta, kuinka heikoilla hän oli taudin ollessa jo pitkälle edennyt. Useammassa pikkupurkissa oli muutama lääke ja purkissa lappu "aamu" tai "ilta", pillerit olivat kuitenkin unohtuneet purkkiin. Lajitellessani tavaroita mietin, olisinko voinut tehdä enemmän, mutta tarjosin apua pari vuotta sitten (otin yhteyttä kaupungin vanhusten huoltoon) ja silloin hän kieltäytyi ehdottomasti kaikesta ulkopuolisesta avusta. Vasta viime kesänä hän suostui edes tapaamaan sosiaalityöntekijöitä.

Kuinka paljon muistoja ja elettyä elämää onkaan asunnossa, jossa on asuttu yli 40 vuotta. Kuinka vaikeaa onkaan lajitella tavaroita, kun ei tiedä, ovatko ne olleet rakkaita ja tärkeitä mummille tai ukille. Pikkuesineitä, joiden tiedän olevan tärkeitä mummille, olen vienyt vanhainkotiin, mutta entä kaikki muut esineet?

Mummi kertoi usein, että valokuvat olivat ukille kaikkein tärkeimpiä: "jos tulipalo tulee, pelasta valokuvat, jätä kaikki muu". Mikä on valokuvien kohtalo nyt? Entä useat matkamuistot ympäri maailmaa?

Olin henkisesti ihan hajalla työn jälkeen. Onneksi jäljellä on enää keittiö, siivouskomero, vaatehuone, kylppäri ja kaksi muuta makuuhuonetta. Missään niistä ei pitäisi olla henkilökohtaisia esineitä, en taitaisi kestää enää yhtään surullista muistoa. En ole vuosiin nähnyt painajaisia, mutta tuo urakka laukaisi yöllä painajaiset.

Mummi on nyt ollut vanhainkodissa vajaan kuukauden, kampaaja on käynyt ja jalkojenhoitaja. Vein hänelle uimapuvun (tiloissa on uima-allas, jossa ohjattua uintia perjantaisin osaston väelle) ja tyttöni on käynyt siellä viikon sisään kolmisen kertaa. Lääkäri tarkisti viime torstaina lääkityksen ja kaiken pitäisi olla ok. Fysioterapia alkaa ensi viikolla.

Varasin hänelle viime viikolla ajan protetiikan ja purentafysiologian erikoishammaslääkärille ja veimme mummin tänään isäni kanssa vastaanotolle. Kävimme ensin aamupäivällä mummin asunnon kautta ja haimme hänelle lisää vaatteita. Samalla siivosin pari kaappia ja lajittelin tavaroita.

Taksi tuli, mutta se oli tilataksi. Kun näin taksin lattian korkeuden, joka oli polveni korkeudella, se oli lähes kuin Mount Everest huonojalkaiselle mummilleni. Mutta pienellä ponnistuksella mummi oli sisällä ja uskomatonta kyllä, saimme hänet myös ulos sieltä (olin kyllä valmis ottamaan kopin).

Hammaslääkäri oli purentoihin erikoistunut ja kurkkasi mummini suuhun. Hänen mielestään purennalle oli riittävästi tukea vasemmalla puolella, mitä edellinen hammaslääkäri epäili. Ikäisekseen mummilla on erinomaiset hampaat, vain kaksi pientä reiän alkua. Lääkärin mukaan monella tuon ikäisellä ei ole hampaita lainkaan tai ne ovat hyvinkin reikäiset. Hän kertoi, että on huoltanut työkseen vanhusten hampaita laitoksissa ja joillakin vanhuksilla ovat kaikki hampaat reikäisiä. Hän oli myös törmännyt osastoilla tilanteeseen, jossa toimistossa on muovipussillinen tekohampaita, joista henkilökunnalla ei ole aavistustakaan, kenelle ne kuuluvat.

Mutta ollakseen varma purennasta, hän otti röntgenkuvan ja kehui hampaiden juuria, joita ihastelimme sitten yhdessä sekä leukaluita, joissa ei ollut yhtään kulumia.

Hänen mielestään purentakisko ei ole hyvä idea, koska vanhuksen muutenkin kuivassa suussa, se vain tuntuu epämiellyttävältä ja jää helposti käyttämättä. Hammaslääkärin mielipide: "Mummini hampaat ja purenta ovat hänen ikäiselleen (90 v.) erinomaiset ja hän pärjää niillä loppuelämänsä vallan mainiosti". Aamen.

Aamulla iskujoukko (minä, isäni, mieheni ja tyttäreni) lähdimme muuttopuuhiin. Huone oli hieman autio kun se oli tyhjä, mutta se muutti heti ilmettään, kun saimme tavarat paikoilleen.

Huoneessa on ihan kiva ja tilava kylpyhuone

Oleskelutilaan ihastuin jo heti ensikäynnin yhteydessä.

Niinpä kun saimme huoneen valmiiksi, kävimme hakemassa Koskelan sairaalasta mummin. Toivon kovasti, että hän viihtyy. Ystävällinen hoitaja ja nuori harjoittelijapoika ottivat hänet kivasti hoiviinsa ja jäivät tutustumaan häneen, kun lähdimme. Soitan vielä illemmalla ja kysyn, miten sujuu.

Eilisen illan ongelmani järjestyi aamulla parilla soitolla, sain järjestettyä rollaattorin mummilleni Koskelan sairaalan fysioterapeutin kautta. Se odottaa meitä siellä huomenna. Kiitos ystävälleni, joka blogia lukiessaan oli huomannut rollaattorin tarpeeni ja tarjosi tarpeetonta rollaattoriaan. Eilen ei yhtään rollaattoria ja tänään olisi jo ollut kaksi  : )

Töissä pukkasi kiirettä osin Saksan matkan takia ja osin sen takia, että olen ensi viikon Kiinassa. Jonkun kun tarvitsisi tehdä työnikin. Silti päivä oli kiva ja oli mukavaa olla oman tutun porukan kanssa. Työpaikkani ruokala on löytänyt markkinaraon huonoa omaa tuntoa potevien perheen äitien ja isien joukosta. He leipovat kakkuja ja piiraita perjantaisin ja nytkin nostaakseni pisteitä kotona, ostin vastaleivotun porkkanakakun.

Töistä ajoin suoraan Kodin Anttilaan, sillä minulle lankesi sisustuspuolen toteuttaminen vanhainkotiin. Päätin pysytellä punaisella linjalla, sillä oleskelutila oli punainen ja aika kiva. Ostin päiväpeiton, verhot ja maton. Pussilakanoita, uuden täkin ja kaksi tyynyä (mummini pitää korkeasta päänalusesta). Löysin kaksi punaista tauluhyllyä, johon ajattelin laittaa lukemattomat valokuvat, sillä ne eivät mahdu yöpöydälle. Yöpöydän päälle ostin pikkuliinan. Pisteenä i:n päälle nappasin mukaan kaksi melko aidon näköistä vehkaa, viherkasvit kun kuitenkin tuovat vähän väriä ja eloa huoneeseen.

Ystävänpäivän jäljiltä (olettaisin) oli myynnissä vaaleanpunainen geisharasia, joka oli sydämen muotoinen. Illalla kotimatkalla vielä kiersin ruokakaupan kautta hakemaan banaanitertun ja pari pakettia LU:n suklaatäytekeksejä. 

Kävin tänään isäni kanssa tutustumassa vanhainkotiin, josta on tarjottu paikkaa mummilleni. Viikonloppuna kun mummini oli meillä kylässä, hän oli niin loputtoman surullinen siitä, että koti laitetaan pakettiin. Hänelle vanhainkoti on lopun alkua.

Toisaalta hän on kyllä odottanutkin vanhainkotipaikkaa, sillä Koskelan sairaalan dementiaosasto ei ole maailmankaikkeuden viihtyisin paikka. Juttelimme viikonloppuna kuolemasta ja kodista luopumisesta, vanhainkodista ja avun tarpeesta.

Mummini dementia on edennyt taas eteenpäin... Kun katselimme televisiota, sieltä tuli haastattelu. Mummini seurasi ohjelmaa, kunnes totesi minulle hämmästyneenä: "Katso, mies katosi?" Sitten hän hämmästyi uudestaan: "Katso, nyt mies tuli takaisin?" Uudestaan ja uudestaan, aina yhtä hämmästyneenä. Mitäpä siihen voi sanoa? Kun pikkulapsi riemastuu äitinsä kadotessa pyyhkeen taakse ja ilmestyessä yhtäkkiä näkyviin, se on aika suloista. Kun vanhus on samalla tasolla, ymmärtää, miten vaikeaa asioiden hahmottaminen on, kun ne sitoutuvat vain tähän hetkeen. 

Mutta tänään kävimme siis isäni kanssa katsomassa paikkaa ja ensivaikutelma oli todella mukava. Yhteistilat oli sisustettu kauniisti punaisilla sävyillä ja tilassa oli rauhallista harmoniaa, se oli viihtyisä. Huone oli luonnollisesti tyhjä edellisen asukkaan jäljiltä, mutta siinä oli kivat matalat ikkunat kadulle, josta voi seurata ulkomaailman tapahtumia.

Huone on kahden hengen huone ja huonekaveri muuttaa sinne myös ylihuomenna eli lauantaina. Paikan johtaja oli käynyt tapaamassa mummiani tänään, mikä tuntui minusta mukavalta. Kävimme itsekin isäni kanssa mummin luona ja kerroimme vanhainkodista sen mitä tiesimme vierailumme perusteella.

Sieltä ajoimme mummin asunnolle ja pakkasin pieniä huonekaluja, valokuvia, vaatteita, liinavaatteita ja tauluja mukaan uuden elämän alkuun. Kutsuin itse itseni kylään teelle sedälleni ja tädilleni (he asuvat mummini naapurissa), sillä olin nälkäkuoleman partaalla. Oli muutenkin mukava rupatella niitä näitä ja miettiä mitä kaikkea mummini asioiden järjestäminen vaatii.

Setäni lupasi palauttaa lukittavan lääkepakin kotisairaanhoitoon ja lopettaa postin ovelle kannon. Isäni lupasi huolehtia laskuista ja minä lupasin käydä siivoamassa asunnon jonakin päivänä. Tätini tarjoutui kaveriksi siivoushommiin, apua kyllä varmaan tarvitaankin, sillä kaksikerroksisessa asunnossa (kolme makuuhuonetta) riittää selvittelemistä.

Tämän hetkinen suurin pulmani: "Mistä löydän rollaattorin mummilleni lauantaiksi?".

Iltapäivällä ajoin töistä hakemaan mummiani meille viikonlopuksi kyläilemään. Mummini täyttää kesällä 89-vuotta ja hänellä diagnisoitiin viime kesänä Altzheimerin tauti. Vielä kesällä hän tuli asunnossaan yksin toimeen, mutta syksystä alkoi romahdusmainen muistin heikkeneminen. Ensin selvittiin pari kolme kuukautta kotisairaanhoidon avulla, sitten oli vuorossa sairaalan vuodeosasto, josta tammikuussa tuli siirto Koskelan dementiaosastolle. Eilen tuli hyviä uutisia, ensi viikolla vapautuu vanhainkotipaikka, joka toivottavasti on huomattavasti viihtyisämpi kuin Koskela.

***

Alzheimerin tauti on sairaus, jota ei ymmärrä, ennen kuin sen omassa lähipiirissään kokee itse. Sairastunut voi pitkään salata sairautensa ja usein hän tuleekin tutussa ympäristössä hyvin toimeen. Pikkuhiljaa alkaa tarinat muuttua hieman omituisiksi: "Siivooja on varastanut kynsiviilani ja piilottanut sen siivouskaappiin". Itse alat miettiä, että aikuinen, vuosia mummillani siivonnut ihminen tuskin työkiireidensä keskellä edes viitsii jemmailla kynsiviiloja siivouskaappiin.

Jossain vaiheessa lähipiiri ymmärtää, että kyse ei ole vain huonosta muistista ja arjen kömmähdyksistä, vaan vakavasta asiasta.

Kun syksyllä mummini muisti alkoi romahdusmaisesti huonontua, joka viikonloppu kun hain hänet meille kylään, pelkäsin, miten paljon romahdusta oli tapahtunut edellisestä vierailusta. Huolestuin tosissani, kun hän ei enää muistanut, mistä laitettiin yläkerran valot päälle, vaikka oli asunut asunnossa 40 vuotta. Yhtenä viikonloppuna huomasin, että yläkerran aulan lamppu oli palanut, eikä kukaan ollut huomannut sitä. Mummini oli seikkaillut viikon päivät pimeässä yläkerrassa, missä oli makuuhuoneiden lisäksi asunnon ainoa vessa.

En edes tiedä, montako kertaa yhdessä tutkimme käsilaukun sisällön ja etsimme sieltä silmälasit. Uudestaan ja uudestaan. Mummini ei tunnistanut laukussa olevaa silmälasikoteloa eikä siten löytänyt sitä itse.

Kotisairaanhoito alkoi lupaavasti, mutta mummiani loukkasi syvästi, kun vieraat ihmiset tulivat hänen kotiinsa kyselemättä ja olivat reippaan tuttavallisia. Itsekään en kyllä aina ymmärtänyt, miksi esim. muuan hoitaja kutsui häntä mammaksi. Mummini ihmetteli usein, kuka on tuo nainen ja miksi tämä luulee mummiani mammakseen. Mummillani oli lääkepiiloja  (kotisairaanhoitajat olivat nuoria tytönhupakoita, eivätkä osanneet antaa lääkkeitä oikein, joten mummini napsi lääkkeitä omin päin omista jemmoistaan) ja kun ne poistettiin, yhteenotto oli väistämätön. Kotisairaanhoito irtisanoutui vastuustaan ja soitti minulle töihin. "Viettekö hänet itse sairaalaan vai tilaammeko ambulanssin". Minä lähdin hakemaan mummiani.

Sairaala oli helpotus ainakin minulle. Mummilla oli virtsatietulehdus ja kun hän pääsi valvottuun ympäristöön, hänen kuntonsa koheni silmissä. Olin jo niin monena viikonloppuna jättänyt hänet itkemään, kun jouduin viemään hänet takaisin kotiinsa sunnuntai-iltaisin ja potenut niin huonoa omaatuntoa, kun hän rukoili, etten jättäisi häntä yksin. Sairaalassa perusturvallisuus palasi ja hänen oli helpompi hyväksyä hoitajien "komentelu" kuin kotonaan.

Sitten mummini alkoi suunnittelemaan karkaamista "vankilasta" ja ihmetteli kovasti, kun hoitajat aina hänen lähestyessään ulko-ovea kysyivät: "Mihinkäs sinä Mirkku olet menossa?". Mutta ilmeisesti mummini kruisaili rollaattorillaan (jota hän suostui ensimmäisen kerran elämässään käyttämään sairaalassa) yhden kerran liian paljon ulko-ovea kohti.

Lähtö tuli ambulanssikyydillä Koskelan suljetulle dementiaosastolle, jossa ovessa lukee: "Vierailijat, älkää päästäkö asukkaita karkuun". Kun menin ambulanssin perässä työpaikaltani Koskelaan, niin ensikokemus oli tyrmäävä. Hoitaja antoi minulle esitteen, jossa kuvailtiin paikkaa kodinomaiseksi ja viihtyisäksi. Mummini kysyi minulta, miksi hänet oli tuotu hullujen huoneelle?

Laskin ruokahuoneessa, että dementoituneita vanhuksia oli noin parikymmentä ja meno sen mukainen. Nostan hattua hoitajille, mutta itse en kuvailisi paikkaa kodinomaiseksi. En tiedä kenen koti on Koskelan dementiaosaston kaltainen, mutta huh huh, jos jonkun koti on sellainen.

Koko show on laittanut minut miettimään ihmisarvoa ja omaa kohtaloani, jos vanhaksi elän. Sanotaan nyt vaikka näin, vanhaksi eläminen vaatii melkoisesti sitkeyttä. Tänään mummini oli neuvonut eksyneen miehen vessaan ja neuvonut häntä tiukasti, että housut on muistettava ottaa pois, ennenkuin istahtaa pytylle. Usein vessasta on tullut ulos vanhuksia, joilta on housut kuitenkin unohtuneet vetää takaisin ylös. Hoitajat sitten juoksevat niitä nostelemassa.

Mummillani on kaksi poikaa, joista toinen asuu samassa rivitalossa kuin hän ja auttoi päivittäin arkiaskareissa. Toinen pojista, isäni, käy kerran viikossa ja hoitaa raha-asiat, kampaamot, lääkärit ja muut juoksevat asiat. Mummillani kävi yksityinen siivooja ja liinapyykin hän pesetti pesulassa. Mummi oli ja on meillä usein viikonloppuisin kyläilemässä.

Mutta miten ihmeessä pärjäävät yksinäiset vanhukset, joilla ei ole sukulaisia? Miten ihmeessä ihminen, joka ei enää oikeasti pärjää itse, voi pärjätä menettämättä ihmisarvoaan ja itsemääräämisoikeuttaan?