Rauhallista Joulua kaikille.

Michael, Roosa, Yael, Henkka ja Daniel olivat luonamme syömässä eilen. Koiria löytyi talosta riittävästi, kun koko perhe oli koolla: Aku, Eetu, Windy (isovillakoirat), Niina, Dana (toymummelit), Honey ja viisi pentua, Rousku (omat kääpiömme) ja vierailevat tähdet lomahoidossa Lumi ja Naomi. Hännänhuippuna Cessikin piipahti kyläilemään.

Kiitos Roosalle ja Michaelille suklaasta (söin sen jo ennen kuin ilta oli ohi, se oli hyvää) ja Yaelille kukista (pidän ruusuista) ja Henkalle auton pesusta (nyt jopa naapurit tietävät auton olevan musta). Henkan vanhemmilta sain Dendrobiumin (alla), pitäisikö minun harkita terraariota orkideoille??? Siinäpä sitä on mietittävää joulunpyhiksi... Seisova lasivitriini kunnollisella valaistuksella? Esim tuo, alle 50 euroa... Kysymys taitaakin kuulua, onko tilaa vielä yhdelle pienelle kukalle?

..ihana perhe, mökkitalkoot ja kakku  : )

Kaupunkilaisvoimin riehuimme metsässä raivaussahan kanssa. Katselin videon pariin kertaan, vanhempi herrasmies näytti, kuinka homma hoituu helposti. Se oli kevyen näköistä, kun osaa. Miehelläni alussa saha oli nurinpäin ja kuten kuvasta näkyy, hyvä ettei tyttäreltäni mennyt nenä.  Mutta kiitos tyttäreni, metsässäni on yhä tammet, sireenit ja katajat.

Mainio lelu, ensi vuonna uudestaan, ehkä ostamme oman  : )

Kun tulin töistä, poikkesin kukkakauppaamme ja ostin kukkia itselleni. Pieni suuri ilo.

Yölennolla Intiaan ja aamulla pirteänä toimistolle. Suunnitelma sujui muuten hyvin, mutta lennolle osui parisenkymmentä 15-vuotiasta kriketin pelaajaa. Muksut olivat mukavia ja kohteliaita, mutta nukkumatti jäi vahingossa kentälle. Soljahdimme kuitenkin sujuvasti Intian paikallisliikenteeseen ja pääsimme hotellin kautta toimistolle.

Minulla on muutama kuva lehmän takapuolesta, mutta yhden lehmän sain kokonaisena mukaan kuvaan.

Olin tehnyt pyhän päätöksen vältellä paikallista ruokaa, mutta meidät vietiin niin houkutteleviin ravintoloihin, että sorruin kertaheitolla. Taivas, millaisia kasvisruokia Intiassa on. Voisin melkein harkita kasvissyöjäksi ryhtymistä. Pääsimme keittiöön seuraamaan, kuinka intialainen leipä valmistetaan tandoruunissa.

Tee se itse -tandoruuni

Intialaisia ruokareseptejä

Hotelli, toimisto ja ravintolat olivat kuin toisesta maailmasta. Vaikka ulkona oli tukahduttavan kuumaa ja kosteaa, vietimme ulkoilmassa ehkä viisi minuuttia kerrallaan autoon siirtyessämme. Ulkoilmaa voisi ehkä parhaiten kuvailla näin:"Päästä teini-ikäinen suihkuun, ala hakata ovea kun aikaa on kulunut kohtuuttomasti, astu sisään ja tunne kuinka kuuma vesihöyry iskeytyy kasvoillesi".

Kiitoradalla muistui vielä mieleen toinen todellisuus, kun näin pitkin kiitorataa pieniä katoksia. Jokaisessa istui mies, en tiedä, mikä heidän työnkuvansa oli... Mutta työviikko Intiassa oli minulla takana ja onnistuin pysymään täysin terveenä.

Eksoottisten paikkojen yli Moskovan kautta kotiin : )

Oli aika ikimuistoiset synttäripippalot...

Mutta vuosi tästä eteenpäin olkoon pintaliitoa ylöspäin : )

Ja kuka sanoikaan, ettei kaupugissa tarvitse pelätä villielläimiä? Aamun Hesari varoitti varisvaarasta...

Kuka kumma tuunaisi uuden autonsa neon pinkiksi?

Jaa'a voin antaa vinkin: kyseessä on lapseni, mutta ei kumpikaan pojistani.

Intian reissu pisti taas miettimään elämän syntyjä syviä. Tänään Hesarissa oli juttu mikrolainoista. Pitäisi varmaan kokeilla...

www.kiva.org (englanninkielinen sivusto, mutta houkuttelevia tarinoita)
www.naistenpankki.fi, vastaava sivusto suomeksi

Isäni soitti illalla myöhään ja pyysi viemään äitini Jorviin. Istuimme siellä mieheni kanssa yhteen asti yöllä, kunnes totesivat, että äitini ei tule pääsemään sieltä lähiaikoina pois.

Äitini on nyt ollut Jorvissa toista viikkoa ja odottelemme, josko kotiutus päätös tulisi...

Säästä ei voi oikein sanoa muuta, kuin että kylmää on ollut jo pari viikkoa. Lämpötilat ovat vaihdelleet yön alle 25:stä asteesta, päivän "lämpimään" -20 asteeseen. Kasvihuoneessa oli kuitenkin yllättäen keskellä päivää lämpötila nollan tietämissä.

Aamulla töihin lähtiessä oli talvisen kaunista, kuin postikortissa. Hämärän hyssy on kuitenkin vielä aamulla töihin lähtiessä ja illalla kotiin palatessa.

Vaikka luminen maisema onkin kaunis, mielessä välähtelee aika ajoin aurinko ja kullanväriset hiekkarannat dyyneineen.

Onnellista Uutta Vuotta!

Vanha vuosi on päättynyt ja uusi alkamaisillaan, olo on kuin puhtaille lakanoille menisi nukkumaan : )

Kuopus 18 v.

Tämä taisi olla yksi parhaista jouluistani. Michael, Roosa, Yael ja Henkka tulivat Akun, Eetun, Windyn ja Rouskun kanssa yöksi meille.

Rauhallista joulua tutuille ja tuntemattomille! Toivottavasti kaikilla on mahdollisuus rauhalliseen jouluun läheistensä kanssa.

Yael osti Disneyn palapelejä Pikku Myylle ja kun palapelit lojuivat sopivasti lattialla, niin lapsukaiseni innostuivat leikkimään kuin vanhoina hyvinä aikoina. Kuka kerkiää tehdä eniten palapelejä? Kilpailu kiihtyi ja sääntöjä oli pakko muokata matkan varrella. Pari palaa oli väärissä pusseissa, mikä aiheutti hieman ylimääräistä säpinää...

Lunta tuli niin, että huh huh. Tarkoituksenani oli eilen lähteä viemään tytöt kotiin, mutta käännyin takaisin ensimmäisen mutkan jälkeen ja pyysin mieheni kuskiksi. Lunta oli niin, että auto vain aurasi nokallaan lunta...

Kun pääsimme tyttöjen kodin parkkipaikalle, automme juuttui lumeen, niinkuin kolme muutakin paikalle tullutta autoa. Kahdessa autossa oli lapiot ja miehiä useampia. Niinpä joukkovoimalla autot työnnettiin yksi kerrallaan pois lumikinoksista. Sääli miehiä, jotka puvuista ja pikkukengistä päätellen olivat menossa itsenäisyyspäiväjuhliin...

Mutta onneksi pyysin mieheni kuskiksi  : )

On hetkiä, jolloin en ole tasa-arvon kannattaja... 

Ukkini oli innostunut valokuvaaja ja niin oli myös isäni. Sain isältäni hänen vanhan kameransa ja heh, se on hauska. Kuinka tekniikka kehittyykään. Ottaakohan enää kukaan kuvia filmille?

Kohta minulla on oma minimuseo vitriinissä, jossa on ukkini ja isäni vanhoja tavaroita.

Mieheni mutisee, että minun pitäisi sisäistää paremmin 4D:n himohamstraajien viesti ja välttää heidän kohtalonsa.

Kesä oli kuuma ja nyt marraskuussa sää on kuin helmikuussa. Samanlaisia viestejä kuuluu ympäri maailmaa kollegoiltani, sää on ihan sekaisin...

Suku laajenee ja isänpäivänä riittää säpinää. Yael kokkasi lounaan meille, mukaanlukien poikaystävänsä ja esikoisen. Yael ja Henkka suuntasivat lounaalta Henkan isän luokse, jossa Windy oli ollut yökylässä. Minä suuntasin esikoisen kanssa oman isäni luokse.

Esikoinen palautettiin kotiinsa suklaakakun jämien kanssa sekä myös mansikkakakun jämien kanssa : )

Niin se kuopuskin sitten tarttui auton rattiin. Olen jännittyneenä seurannut, kuinka ulosajot pihastamme sujuvat... Yaelin opettamiseen haimme molemmat ajo-opetusluvan, nyt mieheni hoitaa urakan yksin.

Siitä onkin aikaa, kun kuopus on huutanut äitiä katsomaan yhtään mitään. Mutta kun tuo huuto kuului, äiti luonnollisesti hyppäsi sängystä peiton alta ja juoksi alakertaan.

Aikamoisen kokoinen sammakko oli ulko-ovemme kynnyksellä. Se oli kylmä ja melko kohmeinen, nostin sen kukkapenkkiin. Toivottavasti se löytää talvehtimispaikan.

Isäni täytti 70-vuotta, Onneksi Olkoon!!!

Siinä se nyt sitten oli, miehelleni paluu arkeen. Päivänä eräänä kuopus oli sänkymme vieressä ja keskusteli elämää suuremmista asioista (en enää muista mistä), samalla hän tyypilliseen tapaansa leikki jollain (kaukosäätimellä?) heitellen sitä kädestä toiseen. Juuri kun parempi puoliskoni älähti "Lopeta", tuo esine tippui suorassa kulmassa sähkön jatkojohdon rasian katkaisimeen, joka veti koko viihde-elektroniikkakeskuksen pimeäksi.

Mieheni parahdus oli sydäntä särkevä... Kaikki muu selvisi hengissä, mutta tallentava digiboksi simahti lopullisesti.

Oltuamme nyt pari viikkoa käytännössä ilman TV.tä, mieheni päätti ettei elämä ilman TV:tä ole elämisen arvoista. Tänään siis asentaja tuli pelastamaan mieheni pälkähästä ja asensi uudet antennit ja boksit paikoilleen. Tyttäreni kapinoi aikoinaan, kun Canal Digital laitettiin tauolle, mutta nyt siis taas laatuohjelmia tarjolla. Pikku Myylle useampi kanava lastenohjelmia. Minulle eläinohjelmia tuutin täydeltä. Rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto.

Hesarissa oli aidon kokoinen pohja kapselista, jolla miehet nostettiin ylös. Astuin kengän pohjille ja kapseli on melko kapeahko aikuiselle miehelle, sanoisin.

Mutta kaikki pääsivät turvaan ja hyvä niin.

Kun täyttää vuosia, voi toivoa lahjaa. Tyttäreni on aina ollut sitä mieltä, että minulla on hieman vääristynyt kuva hauskan pidosta, mutta mikä olisi oivallisempi tilaisuus koota koko perhe kasaan ja saada hommia tehdyksi, joihin minulla yksin menisi ikä ja terveys...

Projekti nro 1: kasvimaata ei tunnista kasvimaaksi rikkaruohojen (=vadelma) alta muut kuin minä.

Projekti nro 2: syksyn lehdet.

Projekti nro 3: viimeiset perennat (peräkärryllinen) maahan ennenkuin lumi ja routa tulevat.

Projekti nro 4: pöytäryhmän siirto pihan perältä pihan keskelle (olemme pari kertaa yrittäneet mieheni kanssa, hiiop, mutta umpipuu hökötys ei ole hievahtanut milliäkään).

Projekti nro 5: Kesäkeittiön alku, hellat uudelle paikalle betonilaattojen päälle.

Tadaa: Kasvimaani tunnistaa muutkin kuin minä kasvimaaksi ja pihan perältä on siirtynyt kesäkeittiöni alku.

Tästä se lähtee, sain kukkia, vihreitä kuulia, uunijäätelöä... Alan päästä synttärisankarin tunnelmaan. Huomenna kohokohta: TALKOOT : )

Hesarissa oli juttu unesta, joka oli aika mielenkiintoinen. Tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, miksi uni on välttämätön. Odottelen mielenkiinnolla, että unen mysteeri ratkeaa.

Pikku Myy harjoittelee vesipetona olemista, liu'ut alkavat jo sujua. Oli kiva istuskella altaan reunalla katselemassa valaiden ja delfiinien liukuja. Siitä onkin aikaa, kun omani ovat olleet uimakoulussa.

Uimakoulu alkoi viime viikolla ja jatkuu joulukuun lopulle.

Oma pikkuiseni (=lue esikoiseni) sai kirjansa kirjaston valikoimiin  : )

Joskus kun asiat alkavat mennä pieleen, sitä jatkuu, jatkuu ja jatkuu. Alku näytti lupaavalta, yölento Pekingiin sujui kommelluksitta, Helsingin päässä näin työkaverini, joka oli myös tulossa samalle lennolle. Kiva yllätys.

Sitten se alkoi... Lento, jolla minun piti mennä Chengduun, oli peruttu. Seuraava lento oli reilusti myöhässä. Hypin mielessäni tasajalkaa, sillä iltapäivän aikataulu oli tiukka minuuttiaikataulu ja se oli kaatumassa kuin korttitalo. Vihdoin tulimme perille ja luvattu auto oli meitä odottamassa. Kuski sanoi jotain kymmenestä minuutista ja heittäytyi sitten kielitaidottomaksi. 

Ajoimme puolisen tuntia ja saavuimme kansainvälisen koulun eteen. Ala-asteikäinen pellavapäinen tyttö hyppäsi kyytiin. Suomalainen tenavahan se siinä. Ajoimme toiset puoli tuntia ja veimme tytön kotiinsa. Sitten taas puolisen tuntia ja olimme hotellilla. Pääsin toimistolle päivän viimeiseen kokoukseen. Paikallinen assistentti oli puolen tunnin välein jo perunut kaikki aiemmat tapaamiseni.

Illalla lähdimme kävelylle paikalliselle kävelykadulle. Minulla oli lista, mitä olisin halunnut ostaa, mutta kaikki mitä olisin halunnut, maksoi hunajaa. Paikalliset välipala snacksit (katso yllä oikealla), eivät herättäneet ruokahalua (kananpoikaparoilla oli vielä päät jäljellä).

Tarjolla oli toki länsimaalaistakin ruokaa... Ja huom! menu englanniksi.

Hotellini oli ok, mutta kuten huomaatte, kerrosta 13 ei löydy, ei myöskään nelosta eikä neljäätoista (kuva alla). Näppärää, eikö mitä? Kenenkään ei tarvitse majailla huonon onnen kerroksissa. Se ei tosin säästänyt minua siltä, että keskiviikkona kännykkäni piippasi:"lentosi lähtee kahden tunnin päästä". Mitäh???! Minun piti lähteä torstaina ja paukutin hullua minuuttiaikatauluani, joka oli hieman entistä haastavampi, koska olin pakottanut maanantain perutut kokoukset aikatauluun mukaan.

Soitin Suomen assarilleni, joka varmisti virheen tapahtuneen, minulla oli väärät lennot ja hotellivaraukset. Samassa tajusin, että minun olisi pitänyt kirjautua ulos hotellistani, mutta nyt siis kaikki tavarani olivat siellä. Näin sieluni silmillä, kuinka tavarani on pakattu matkalaukkuun, joka on nostettu ulos ja luottokortiltani veloitettu ties mitä. Samaan aikaan näin, kuinka perjantain lennolle ei ole enää tilaa ja jään jumiin Kiinaan.

Koska Kiinassa kukaan ei puhu englantia, juoksin paikallisen assistentin luokse ja pyysin selvittämään hotellivaraukseni. Suomen päästä soitettiin, että lennot oli saatu muutettua ja Pekingin hotelli varattua uusiksi, mutta Chengdun hotellivaraus oli auki. Voi kääk, kääk, kääk. Pitkän kiinankielisen selostuksen jälkeen Chengdun hotelli oli kunnossa.

Hengitin syvään ja juoksin takaisin kokoukseen.

Illalla kun pääsin hotellille, kävin vastaanotossa varmistamassa, että kaikki on kunnossa. Kyllä, kyllä tyttö hymyili, mutta ei todennäköisesti ymmärtänyt sanaakaan. Menin ylös 17. (-3) kerrokseen ja kävelin upottavassa matossa käytävän päähän. Ovikorttini ei toiminut. Olin herännyt Suomen aikaa klo 1.30 aamuyöstä ja huumorintajuni oli koetuksella.

Illalla lähdimme kävelylle ja löysimme Tianfu aukion puhemies Maon (alla). 

Torstaiaamuna heräsin ja menin suihkuun. Hanoista tuli vain kylmää vettä. No, ainakin heräsin. Iltapäivällä suunnistin lentokentälle ja siellä vessaan, vain kohdatakseni kulttuurishokin. Peräännyin ja mietin mitä tehdä. Onneksi paikasta löytyi invavessa ja sieltä vanha kunnon pönttö.

Tähtien asento oli vielä hieman hakusessa, luvattu lentokenttähotelli sijaitsi yli puolen tunnin matkan päässä lentokentästä. Mikä suomeksi tarkoitti myöhäistä nukkumaan menoa ja aikaista heräämistä. Kuski oli suojautunut isojen pleksien taakse, eikä turvavöitä tietenkään ollut kun kiisimme öistä moottoritietä pitkin.

Hotelli itsessään oli hyvätasoinen ja turvajärjestelyt hyvät (hissiin pääsi vain kortilla). Aamulla heräsin klo 1.30 Suomen aikaa ja suunnistin lentokentälle. Siniset siivet, viekää minut kotiin!!!

Työnantajani päätti virkistää meitä pienellä risteilyllä, jotta saisimme vedettyä keuhkoihimme raikasta meri-ilmaa. Meillä oli hauskaa, ilma oli tyyni, ruoka ja juomat erinomaisia. 

Oli mukavaa pitkästä aikaa vain rentoutua ja unohtaa kiireet. Alkuillasta nykyinen pomoni kertoili juttuja lapsuudestaan, hänen perheensä oli viettänyt lomat isossa purjeveneessä ja armeijan hän oli suorittanut merivoimissa. Loppuillasta istuin kahden entisen esimieheni kanssa uppoutuneena syvään keskusteluun joogasta. Timo on harrastanut astangajoogaa jo pidempään, Anna oli eksynyt meidän houkutteleminamme ensimmäistä kertaa astangajooga tunnille. Mmmm, tulihengitys, sarjat, käsivoimat (tai niiden puute). Niinkuin voitte arvata, olen tänä syksynä palannut astangan pariin.

"Tulihengityksen aikana supistetaan kurkunpään lihaksia kevyesti, jolloin ilma hankautuu lihasten välistä aiheuttaen kohisevan äänen, joka muistuttaa hieman meren aaltojen rantautumista hiekkarantaan tai tuulen huminaa puiden latvoissa – tuottaen eräänlaisen “meditatiivisen musiikin” harjoituksen taustalle. Muilta osin harjoitus tehdään yleensä hiljaisuudessa. Lisäksi ujjayille on ominaista, että siinä pyritään käyttämään koko keuhkokapasiteettia hyväkseen. Ujjayi -hengitystekniikka välittää happea lihaksille jatkuvasti ja tehokkaasti läpi harjoituksen, samalla lämmittäen kehoa yhdessä ns. lihaslukkojen (bandha) kanssa. Ujjayilla on myös läsnäolevaa tietoisuutta ja mielen valppautta lisäävä vaikutus."

Yael ja Henkka tulivat lounaalle ja toivat tullessaan Henkan leipoman juustokakun (pisteitä roppakaupalla) ja ihanan keltaisen ruusun (lisää pisteitä roppakaupalla). Ihanaa.

Sitten lähdimme Yaelin kanssa Ikeaan pienelle lounaan sulatus kävelyretkelle. Halusin ostaa olohuoneeseen lampaantaljan. Honey on sisäsiisti ja halusin koirille ja varpailleni jotain pehmeää.  Mutta niinkuin usein Ikeassa käy, tassuun tarttui kaikkea muutakin kivaa.

Mukava päivä  : )

Niin se vain pyörähti laskuri yli 100 000 rajan. Minulla ei ole aavistustakaan, ketkä lukevat blogiani, mutta ilmeisesti muutkin kuin isäni. Alunperin blogini oli tarkoitettu oman perheen iloksi. 

Siitä kotoa pois muuttaneet lapsukaiseni voisivat lueskella mitä sisaruksille kuuluu ja itse voisin pitää kasveistani kesäisin päiväkirjaa talven pitkiä pimeitä iltoja varten, jolloin on hyvä suunnitella uusia kukkapenkkejä.

Myös koirat vanhenevat nopeasti ja halusin jättää jokaisesta päiväkirja muistoja, joita voi lueskella. Pentuajat unohtuvat niin nopeasti...

Kouluttajana toistan itseäni vuodesta toiseen kuin papukaija (pidä rystyset eteenpäin, älä kumarru koiran ylle, ...). Ajattelin, että kun kirjoitan perusasiat ylös, lähetän vain linkin kurssilaisille ja voila, kaikki kirkastuu ilman, että joudun huutamaan kentän laidalla megafoni kädessä.

Yöllä kesken myrskyn soi puhelin: "Äiti, junamme ajoi kaatunutta puuta päin ja se meni veturin ikkunasta sisään." Kääk, se siitä nukkumaan menosta. Missä olette? Onko kukaan loukkaantunut? Oletko sinä, Roosa ja koirat kunnossa? Jos soitat, et ilmeisesti ole vuotamassa kuiviin... Ylläoleva kuva aamu TV:n lähetyksestä (arvatkaapa, toimivatko VR:n tiedotussivut???).

Koiravaunuun törmäys oli tuntunut töyssähdyksenä ja kukaan ei loukkantunut. Mutta paluu Helsinkiin klo 23.00 siirtyi kotiin paluuseen klo 5.00. GPS kertoi, että töyssähdys oli tapahtunut Nastolassa, mutta matkustajia ei päästetty pariin tuntiin junasta, sillä sähköjohdot olivat pitkin maata. Lisäksi oli pilkkopimeää, joten esikoinen ei osannut arvioida, pystyisimmekö autolla hakemaan heitä pois. Lopulta matkustajat evakuoitiin busseilla.

"Suomen yli sunnuntai-illalla ja viime yönä liikkunut ukkosrintama on jättänyt jälkensä junaliikenteeseen. Myrskytuuli on kaatanut radalle puita ja salamointi on aiheuttanut sähkökatkoja. Junat myöhästelevät tänään maanantaina raivaus- ja korjaustöiden takia.

Nastolassa matkustajajuna törmäsi radalle kaatuneisiin puihin maanantaina aamuyöstä. Kukaan ei loukkaantunut onnettomuudessa, mutta noin 300 matkustajaa evakuoitiin junasta. Veturi vaurioitui törmäyksessä, eikä juna voinut jatkaa matkaansa."

Kuopus käytti koirat iltapissalla ja sanoi palattuaan: "Ulkona on jotain todella omituista" Menimme porukalla takapihalle ja toden totta, en ole koskaan nähnyt myrskyrintaman lähestyvän tuolla tavalla. Se oli kuin iso musta savupilvi, joka lähestyi lujaa. Ulkona oli aivan hiljaista, ei tuullut. (Kuva 1). Sitten rintama vyöryi talomme päälle ja pilvet alkoivat kiertää yllämme ympyrää. Olo oli kuin karusellissa kun katsoi ylös. Ihan kuin olisi ollut tornadon silmässä.

Sitten se oli ohi ja tuuli alkoi hurjana. Alkoi sataa ja salamat alkoivat välähdellä taukoamatta.

Vain kerran koin jotain vastaavaa. Se oli Dallasissa, kun tornado iski kesken työpäivän toimistorakennukseemme. 

Iltalehti aiheesta.

Meillä ei ole aikaa ja aikataulumme ovat tällä hetkellä kuin viulunkielet. Mutta päätimme kuitenkin poiketa itsepoimintatilalla ennen treenejä. Kolme, kaksi, yksi, nyt! Meillä oli viisitoista minuuttia aikaa kerätä marjoja. Viherherukat olivat aivan uskomattoman hyviä, minulle uusi tuttavuus.

Olen iloinen, että poikkesimme poimimassa marjat : )

Hesarissa oli yhteenveto kesän helteistä. Pidän lämpimästä, eikä kuumuus ehtinyt minua haittaamaan, mutta täytyy myöntää, että kuuma oli. Lomalla helle ei haitannut, makoilin takapihan lepotuolissa kirja kädessä ja kylmä juoma toisessa kädessä. Kun palasin töihin, siellä oli ilmastointi, joten helle ei päässyt haittaamaan työntekoa, siitä ajattelevainen työnantajani piti huolen : )

Yaelilla oli synttärit. Huh, kuinka aika rientää, vastahan hän oli pikkuinen.

Kuopus oli viikonlopun mökillä kaverinsa kanssa. Pojat kävivät soutamassa ja uimassa. Jos joku ihmettelee, mikä sai pikkunörttimme ulos raikkaaseen ulkoilmaan, niin vastaus on aika karu. XBOX ei toiminut. DVD soitin ei toiminut.

Grilli toimi ja vesi oli lämmintä : )

...on siinä varmasti postilla ollut hieman ihmettelemistä...

Olemme jo useampana vuonna käyneet mansikan itsepoimintatilalla poimimassa kesän tuoreet marjat. Tällä kertaa poimimme kaksi ämpärillistä ja täytyy myöntää, että toisen söin minä ja toisen Yael... Jotta miesväkikin saisi mansikoita, poiminta täytyy ottaa uusiksi...

Ps. Ei ämpärillinen nyt niin kovin paljon ole...

Aurinko paistoi ja jumalat hymyilivät. Anam Cara, sielun ystävä. Jo keltit aikoinaan tiesivät, että jokainen meistä kaipaa rinnalleen elämän taipaleella ystävän, jonka kanssa voi kohdata ilot ja surut. Olen iloinen, että esikoinen löysi rinnalleen elämän kumppanin.

"Kelteillä oli käsite "Anam cara".  Anam tarkoittaa gaeliksi sielua ja cara ystävää eli anam cara on sielun ystävä. Kun ihmisellä oli anam cara, hänestä tuli muinaisella ja ajattomalla tavalla yhtä sielunsa ystävän kanssa. Todellisen rakkauden liitossa kaksi sielua yhtyivät toisiinsa, he tulvivat toistensa yli niin, että minuuden rajat hämärtyivät. Ystävyys on aina tunnistamista, ikiaikainen tunnistaminen saattaa toisistaan eksyneet sielut yhteen"

Windy sai toimia sormuksen tuojana, vaikka best man hieman epäilikin sormuksen kohtaloa. Mutta niin vain jumalien siunaavien katseiden alla sormus päätyi sormeen ja Michaelin ystävät olivat sitä todistamassa. 

 Hääkakku ja häävalssi.

 Sitten meno rentoutui ja tunnelma nousi kattoon.

Yhteinen laulu ja loppusanoiksi: "He elivät elämänsä onnellisina loppuun asti".

Aamulla kävimme syömässä aamiaisen ja lähdimme Skaerupin eläintarhaan. GPS sanoi itsensä irti ja niin sitten ihmettelimme minne mennä. Yael uskoi lujasti, että ajamalla eteenpäin eläintarha löytyisi. Minä epäilin vahvasti metodia ja olin varma, että Tanskan ollessa kyseessä, eteenpäin ajamalla päätyisimme vain meren rantaan.

Mutta tyttäreni oli kuin olikin oikeassa ja eläintarha oli edessämme (tosin ajoimme ensin ohi, sillä kyltti oli kovin vaatimaton). Villieläimet olivat kivoja, mutta vuohet olivat kaikkein mukavimpia. Aurinko paistoi ja leppoisa tuulenvire puhalsi. Kiertelimme eläimiä katsomassa, itse ihastuin eniten mainalintuun, joskus vielä hankin sellaisen (jos oikein pahasti sekoan). Olen halunnut sellaista jo lapsesta saakka, siitä asti kun ensi kertaa kuulin linnusta Aku Ankassa. Terve järki on kuitenkin tähän mennessä suojellut minua moiselta hankinnalta. Mainat nimittäin pitävät järkyttävää meteliä ja sotkevat kuin pulut kakkaamalla löysiä ulosteita. 

Paluumatkalla pysähdyimme isossa ostoskeskuksessa ja löysimme kodikkaan ravintolan kävelykadun sisäpihalta. Tarjoilija varoitti, että ruoan saaminen voi viedä tovin, mutta ruoka oli hyvää ja ehdottomasti odottamisen arvoista. Itse otin kanasalaattia ja lettuja jäätelön kanssa. 

 Kilit olivat todella söpöjä.

 Sitten Yael sai pussillisen ruokaa vuohille annettavaksi ja hetkessä hän muuttui pillipiipariksi.

 Alun kaaoksen jälkeen hän sai tilanteen haltuunsa...

Kävelykatu oli aika kiva yllätys, kun tulimme ison kauppakeskuksen ulos. Olimme ajaneet sisään parkkihalliin, emmekä tienneet kävelykadusta, sillä se ei näkynyt kadulle, josta yleensä ajoimme kauppakeskuksen ohi.

Matka alkaa Seutulasta, ensin lähtöselvitys ja sitten kiitoradalla oman lähdön odottelua. Maailma on muuttunut pieneksi matkailun myötä. Reilu 6000 kilometriä sujahtaa, jos ei hetkessä, niin ainakin muutamassa. Meillä oli yölento Pekingin kautta Chengduun ja minulla kävi hyvä tuuri. Kukaan ei istunut vieressäni, joten käperryin penkeille vaaka-asentoon nukkumaan ja nukuin lähes tauotta koko matkan.

Chengdu on ihan kiva kaupunki, sää oli lämmin ja istuimme ruokatunneilla paikallisessa kahvilassa lounaan jälkeen.

Minulla oli yllättäen mahdollisuus syödä illalla ravintolassa, jossa oli perinteisiä esityksiä, tanssia, kungfu näytös, tulen nielijä ja sokerina pohjalla...

...oopperaesitys, jossa esiintyjät vaihtavat salaman nopeasti naamiota kasvoillaan. Se on aika hienon näköistä, eikä silmäni todellakaan pysy mukana, vaikka tiedän seurata naamarin vaihtoa silmä kovana.

Ja kun Chengdussa ollaan, pandat kuuluvat tottakai kuvioihin mukaan.

Minusta on mukava katsella pandoja, mutta työkaverini (mies), vertasi pandoja koaloihin. Vinkki: se ei ollut kohteliaisuus. Pandat syövät. Syövät. Syövät. Syövät. Nukkuvat. Syövät. Syövät. Syövät. Nukkuvat. Jne. Melko turvallisesti voi sanoa, kun on yhden nähnyt, on nähnyt ne kaikki.

Mutta minä pidän niistä : )

Jos minulla olisi ollut rahaa, olisin varmaan ostanut lentokentältä paluumatkalla vaikka mitä pientä mukavaa kiinalaista juttua...

Lähtöaulassa oli kartta. Se muistutti mukavasti siitä, että kartta ei aina näytä siltä kuin miltä se koulun oppikirjoissa näytti. 

Yael, Henkka, Rousku ja Windy muuttivat uuteen kotiin ja ainakin Windy asettui leluineen taloksi. Uutta kivaa on ikkuna pedin vieressä, josta voi kurkistella menoa ulkopuolella.

Mökillekin on tullut kevät. Valkovuokot, narsissit ja kevätesikot kukkivat.

Kevätkaihonkukat kukkivat sinisenä aaltona. Oikealla näkyy kuitenkin päivän urakkamme, saunan takana oleva risupino. Sain sen Michaelin, Henkan ja Yaelin avulla lähes purettua. Risuja ja oksia oli ehkä 10 metriä, ne oli vain kerätty pitkäksi pinoksi hakkuiden jäljiltä.

Mieheni haravoi pihan ja puhdisti katon lehdistä. Vanhempani olivat mukana nauttimassa lämpimästä säästä.

Daniel oli LAN-tapahtumassa pokkaamassa palkintoaan Guitar Hero kilpailun voittajana, jossa palkintona oli 200 euroa. Annoin anteeksi talkoista lintsaamisen : )

Oksia oli isoja ja pieniä, paksuja ja ohuita. 

Meillä oli myös liuta pikkuapulaisia. Windyllä oli kuuma, niinpä se löysi parhaat mutapaikat suolta. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä.

Tässä Windyn löytämä metallitynnyri. Muistan hämärästi lapsuudestani, että se olisi ollut edellisen omistajan jääkaappina... No se oli peitetty mudalla ja vain reunat näkyivät. Windy keksi viileän paikan ottaa mutakylpyjä ja kun tutkimme asiaa, näimme tynnyrin. Se oli ruosteessa, joten päätimme nostaa sen ylös.

Voitte ehkä kuvitella hajun, suomutaa noin 40 litraa, muhinut noin 30 vuotta peltitynnyrissä.

Kukas se sieltä kurkistaa? No Aku tietysti... Esikoinen tuli kyläilemään ja Yael toi kakun. Lapset lauloivat minulle äitienpäivälaulun. Minusta on aina uskomattoman ihana kuulla heidän laulavan yhdessä, itse kun en koskaan ole osannut laulaa...

Windy oli tehnyt äitienpäiväkortin Bicholle  : )

Ja itse sain oman korttini. Kuvassa Michael on noin 8-vuotias, Yael 5-vuotias ja Daniel 2-vuotias. Kuinka aika rientääkään... Kuva on otettu palstaltamme, jossa kesäisin viljelimme vihanneksia. Vieressä oli lasten leikkipaikka liukumäkineen, missä lapset leikkivät yhdessä.

Iltapäivällä kävimme äitini luona, missä sepelkyyhkyt ovat viihtyneet jo jonkin aikaa.

Esikoinen muutti viikonloppuna uuteen kotiin. HOAS totesi, että opiskelut on opiskeltu ja niin uuden asunnon etsintä oli edessä. Asumisaikaa olisi ollut elokuuhun, mutta onneksi mieluinen asunto löytyi melko vähällä etsinnällä. Asunnon läheisyydessä on todella hienot ulkoilumaastot.

Aamun Hesari oli täynnä juttuja, jotka ehdin hät hätää lukaisemaan. Islannin tulivuori on saanut lennot sekaisin ja työpaikallani on toinen toistaan kummallisempia tarinoita siitä, mitä moinen aiheuttaa yhtiömme ahkerille työntekijöille.

Eräs tiimiläiseni jumittaa Singaoressa, eikä asialle voi oikein tehdä mitään. Onneksi hotelli on mukava ja projektipäällikkö ilahtunut siitä, että tiimiläiseni jatkaa projektia paikan päällä. Toinen tiimiläiseni oli luvannut mennä Ranskaan ja odotti tunnin Finnairin miellyttävässä koneessa lentolupaa. Lentolupa saatiin, mutta Puolan yllä koneen käskettiin palata sinne, mistä oli tullutkin. Hän on siis onnellisesti takaisin Suomessa. Esimieheni päätti vuokrata auton Saksasta ja palata Tanskan ja Ruotsin kautta kotiin.

Toinen silmiini osunut uutinen koski Korkeasaaren flamingoja. Itse asiassa pidin niistä. Ne tulivat Suomeen 1971, vanhin niistä oli syntynyt 1962. Tänä talvena kettu tuli jäätä pitkin ja tappoi kaikki flamingot. 

Kuopus hyväksyttiin tiimiin, jonka pelaamisia sponssataan. 

Yael pelästytti meidät pahan päiväisesti tänään. Yöllä alkoivat rajut vatsakivut ja Yael päätyi Jorvin kirurgiseen päivystykseen tiputukseen. Tyttö pumpattiin täyteen antibiootteja (kahta erilaista) ja kipulääkkeitä. Yaelia piikitettiin kuin neulatyynyä ja ultraäänessä Yael kävi pariin otteeseen. Tulehdusarvot olivat pilvissä, mutta mitään ei löytynyt.

Illalla kun tulehdusarvot olivat laskussa, Yael kirjasi itsensä Jorvista ulos ja tuli kotiin lepäämään. Huomenaamulla takaisin Jorviin ja uudet verikokeet. Ilmeisesti kyseessä on suolistotulehdus, jota ei pystytty paikallistamaan. Umpilisäkkeen kohdalla oli nestekeräymä, joten se oli epäilyksen kohteena.

***
5.4. klo 15, leikkaussalin vapautumista ollaan odoteltu jo puolelta päivin. Tulehdusarvot olivat antibiooteista huolimatta nousseet 18:sta 49:ään. Toivottavasti se olisi umpisuoli eikä suolistotulehdus, johon antibiootit eivät pure

***
Klo 21.00, Yael tuli juuri heräämöstä ja soitti minulle mömmöisenä. Umpilisäke oli tulehtunut, joten tulehduksen syy selvisi.

Mieheni täytti vuosia ja tyttäreni kipaisi konditoriasta mansikkakakun. Michael ja Roosa ehtivät mukaan kakkukahveille, Daniel oli Raumalla pelitapahtumassa. Paketista paljastui...

Saan aika harvoin lahjoja, mutta tänään ystäväni kävi kylässä ja toi, ei vain yhtä lahjaa, vaan kuusi! Oli ihanaa & piristävää, että hän tuli käymään.

Oletteko koskaan miettineet, kuinka jokaisessa siemenessä piilee yllätys, elämä itse. Kun kuivan siemenen istuttaa, ihme tapahtuu ja kasvi herää eloon.

Lumi on edelleen ollut kuvioissa arkielämässämme. Tänään taloyhtiömme järjesti kattotalkoot ja miehiä riitti kaikille katoille. Vasemmalla kuopus, joka aamulla kapusi ensimmäiselle katolle kymmeneltä. Yael ehti paikalle puolisen tuntia myöhässä, mutta ehti kuitenkin kahdelle katolle lunta luomaan kuopuksen kaveriksi.

Lumen pudottajat ovat myös päässeet uutisiin (Iltalehti):

"Ympäri maata on loukkaantunut useita ihmisiä, jotka ovat luoneet lunta katoltaan. Töölön sairaalan vastaava ylilääkäri Eero Hirvensalo kertoo, että sairaalaan on tuotu eilisen aikana viisi vakavasti loukkaantunutta.

Tänään Töölöön on tuotu hoitoon yksi katolta pudonnut. Hän oli pudonnut viidestä metristä. Viikon aikana tapauksia on ollut kymmenkunta, ja vuoden alusta turmia on sattunut jo yli 30.

Hirvensalon mukaan loukkaantuneet ovat tyypillisesti tiputtaneet lunta omakotitalojensa katoilta. Sairaalaan tuoduilla on ollut muun muassa selkärangan murtumia ja alaraajamurtumia."

Bongasin mielenkiintoisen jutun rotista miinakentillä. Ne ovat kevyempiä kuin koirat, jolloin onnettomuuksia tapahtuu vähemmän. Rotat ovat myös suoraviivaisempia. Kun koira haluaa ohjaajansa hyväksyntää ja leikkiä, rotta haluaa vain makupalansa ja palaa työhön saadakseen uuden makupalan.

Kyseessä on jättiläishamsterirotta (African Giant Pouched rat), joita yhtiö nimeltä APOPO käyttää miinojen raivaamiseen. Rotat painavat 1,5 kiloa ja ovat 30-40 senttiä pitkiä.

Maamiinat tappavat / vammauttavat 15-20 000 ihmistä vuosittain.

Bongasimme kuopuksen kuvan Pelit-lehdessä. Kuva oli otettu Assemblyssa tammikuussa.

Outo lumi-ilmiö on edelleen pääkaupunkiseudulla, kaupunki on hoitanut hommansa loistavasti. Ei tule päästöjä, kun autot haudataan tuohon valkoiseen aineeseen. Onneksi en asu enää Eerikinkadulla.

Etelä-Afrikan presidentti Zuma oli raiskannut HIV-positiivisen naisen (ei tuomioita) ja Zumakin selvisi asiasta suihkussa käymällä, hänellä kun on kolme vaimoa kotona. Hyvä Zuma, on aina mukavaa kun maan päämiehet ovat esimerkkinä kansalle.

Espoon kaupungin työntekijöillä työilmapiiri hyvin hallussa. Jos lähdet tupakalle, kirjaudu ulos talosta ilmoittautumalla esimiehellesi. Kun tulet takaisin, kirjaudu sisään työpaikallesi.

Ja oikeuslaitos on voimissaan. Poliisi houkutteli 16-vuotiaan tytön virkamerkkinsä avulla kotiinsa, juotti humalaan ja raiskasi & otti kuvia. Tuomio: ehdollista.

Tänään töistä tullessani hain kuopuksen koulusta. Istuin autossa ja katselin ulos purkautuvaa teinilaumaa. 

Vain muutamalla oli pipo, joillakin tumput, lähes kaikilla takki repsotti auki. Suurimmalla osalla pojista oli matalat lenkkarit jalassa. Ehkä olen tulossa vanhaksi, mutta kun ulkona oli pakkasta 17 astetta ja viima puhalsi pyörteissä, niin mielestäni pääkaupunkiseudun lapsoset eivät ole tottuneet kylmiin talviin kuopukseni ikäluokissa.

Poikani, joka meni aamulla julkisilla kouluun, totesi autossa kotimatkalla, että käsillä oli aamulla kylmä. Jaa'a lapseni, siihen auttaa tumput sanoisin minä.

Lauantaina oli Tahtitassujen hallituksen kokous Vahdolla. Koska matka oli pitkä, tiet jäisiä ja olen todella surkea maantieajossa, sain elämää suuremman idean. Voisimme mieheni kanssa viettää laatuaikaa Naantalin kylpylässä. 

Naantalista Vahtoon ajomatka oli mielenkiintoinen, GPS johdatteli meitä pitkin kinttupolkuja Vahdolle. Mutta löysimme kuin löysimmekin perille. Uskokaa tai älkää, ko. rakennuksella ei ole osoitetta. Kaikkihan tietävät, missä vanha seuraintalo sijaitsee. Soitin matkalla (kuusen juurella ja koivun katveessa) 020202 ja kysyin apua. Paikallinen täti vastasi reippaasti puhelimeen ja huusi työtovereilleen "Onko täällä ketään Vahdolta töissä???" Sain lopulta tekstarin 020202-palvelusta "Käännytte heti Urheilutien jälkeen vasemmalle. Vanha kellertävä pitkä rakennus". Rakennuksella siis EI OIKEASTI ole osoitetta.

Illalla palasimme kylpylään ja söimme erinomaisen illallisen. Aamupäivällä pulahdimme kuumaan altaaseen, uimme isossa altaassa ja nautimme eksoottisesta ulkouima-altaasta avantouijien tapaan.

Heh heh, no en ole muuttunut masokistiksi. Ulko-altaan veden lämpötila oli 30 astetta, kun ilman lämpötila oli -5 astetta.

Helmikuun lopussa Singaporeen, sieltä Hongkongin kautta Tokioon, josta matka jatkuu syksyksi Sydneyyn ja sieltä Kiinan kautta kotiin vuoden lopussa.

Olenko siis hylkäämässä tämän kylmän ja pimeän maan? Odottavatko seikkailut Aasiassa?

No ei (huokaus). Serkkuni sai vuoden työkomennuksen ja minä tyydyn seuraamaan hänen seikkailujaan blogin kautta.

Niin se vain vuosi vaihtui, vanha jäi taakse ja uusi on edessä. Toivotamme tyttäreni kanssa kaikille tutuille ja tuntemattomille erinomaista uutta vuotta!

Kuopus sai siskoltaan rakkaudella tehdyn kakun. Tarkkasilmäiset huomaavat, että siinä lukee "Daniel". Nimen kirjoitus alkoi mahtipontisesti, joten loppukirjaimet ovat mielikuvituksen varassa.

Mutta kakku maistui hyvälle ja uskon, että puhallettu toive toteutuu.

Onnea Daniel, vuoden päästä ajokortti!

Tontut olivat tuoneet lahjat vaivihkaa lintuhäkkien päälle.

Yael ja Henkka olivat yötä täällä, avasimme lahjat aamupäivällä ja katsoimme Disneyn videon "Lumottu". Joululounaan jälkeen lähdimme haudoille ja sieltä vanhempieni luokse kahville.

Minä ajattelin uppoutua loppuillaksi Nora Robertsin trilogian viimeiseen osaan, huomenna sitten taas uusi päivä ja uudet kujeet...

Esikoiseni sai ensimmäisen kirjansa valmiiksi ja mm. tyttärelläni on jo oma kopionsa omistuskirjoituksineen. Saan huomenna oman kappaleeni, kunhan Michael tulee lounaalle. Kirjan kuvitus on Roosan, Michaelin tyttöystävän tekemä.

Kirjasta lisää tämän linkin takaa. Itse olen ihan innoissani ja kerroin työpaikalla kirjasta kaikille, jotka jaksoivat kuunnella : ) 

Kymmenen päivää ja out of sync ongelma jatkuu.

Olen kokeillut muita nettipelejä, LIL farmia ja Yovilleä, mutta Farmville on kyllä omaa laatuaan. Nyt ongelmani on ilmeisesti Zyngan listoilla, sillä he ovat mailailleet muutakin kuin automaattivastauksia.
 

Niin se vain tämäkin päivä tuli, että pelaamiseni jäi jäihin. Mieheni hahmo toimii hyvin, mutta minä ja poikani emme pääse farmillemme. Vasemmalla ylhäällä minun farmini ja oikealla poikani.

Alhaalla ilmoitus, joka on ajanut minut kärsivällisyyteni rajoille jo viiden päivän ajan: "Your game is out of sync". Esikoiseni ehdotti, että kun näin mainio tilaisuus tarjoutui pelikierteen katkaisemiseen, voisin käyttää aikani johonkin hyödylliseen. Harkitsen asiaa.

Kummipoika kirjoitti ja olimme kakkukahvilla.

Ei siitä niin kauan ole, kun lapset vielä hakkasivat toisiaan lapiolla hiekkalaatikolla...

Lapsuuden ystäväni Pia sai väitöskirjansa valmiiksi pitkän väännön jälkeen. Väitöskirja on huomioitu Aamulehdessä otsikolla "Tekevätkö geenit arkajalan?" ja MTV3:ssa otsikolla "Pelokkuuden taustalla onkin geenit?"

***

Samaan aikaan esikoiseni Michael on saanut kirjansa valmiiksi ja tehtyä siihen trailerin.

***

Onnittelut kummallekin!!! Ja Michaelille super onnittelut siitä, että tänään varmistui vakituinen työpaikka omalta alalta eli markkinoinnin puolelta.
 

Ko. henkilö perheessämme sai mummiltaan ison suklaakalenterin. Lisäksi hän rekrytoi vanhempansa, veljensä ja poikaystävänsä täyttämään "pussukkakalenteria".  Laivamatkalta ko. henkilö osti varmuuden vuoksi karkkia ja suklaata pussukoihin.

Pussukkakalenterin ompeli ko. henkilön äiti pari vuotta sitten, kun tarve pussukkajoulukalenterille ilmeni.

Pussukat ovat melko suuria ja niiden seinälle naulaamiseen tarvittiin useampi naula, sillä ensi yrityksellä pullottavat pussit romahtivat alas.

Kun ulkona on pimeää, farmillani Farmvillessä aurinko paistaa. Tilalle muutti juuri kalkkunoita ja kanalassa on uusia asukkaita. Sadonkorjuu on alkanut ja pöytä on katettu vieraille.

Ilmeisesti alan paranemaan, sillä tänään on ollut todella tylsää. 

Michael kävi eilen illalla viihdyttämässä äitiään. Yael piipahti aamupäivällä piristämään päivääni tuoden ruusukimpun ja ruokaa tullessaan. Pomoni soitti puolenpäivän aikaan kysyäkseen olenko vielä hengissä.

Henki pihisee ja olen saanut hoidettua mailini ja tehtyä rajoitetusti töitä.

Muuten alan pikkuhiljaa kiipeillä pitkin seiniä, olen lukenut vinot pinot kirjoja, kaikki aikakausilehdet, katsonut kaikki nauhoitetut TV-ohjelmat ja yrittänyt keksiä tekemistä, missä ei joudu seisomaan tai istumaan pitkiä aikoja. Kokemuksesta voin kertoa, että aika rajattuja ovat ajanviettokeinot sänkyyn sidottuna.

Tässä muutama linkki, millä olen viihdyttänyt itseäni:

1) Yaelin musiikki, jota hän käytti viimeisessä koiratanssiesityksessään Lemmikkimessuilla. Olen viihdyttänyt itseäni musiikkivideolla.

Sanoitus sopii itsesäälissä rypeville, sillä jokainen meistä tarvitsee jonkun, joka tarjoaa suojaa sateelta:
"Now that it's raining more than ever
Know that we'll still have each other
You can stand under my umbrella
You can stand under my umbrella"

2) Michaelin essee MMORPG maailmoista eli virtuaalimaailmojen vaikutuksesta elämään.

"Pelit eivät ole enää missään nimessä pelkästään nuorten harrastus, sillä arvioiden mukaan suomalaisen pelaajan tyypillinen ikä on 37 vuotta (Tampereen yliopisto, 2007). Kun suurimpien verkkopelien pelaajamäärät lasketaan jo miljoonissa, sen on vaikea välttyä median huomiolta. Niinsanottu vanha media, joihin lasketaan esimerkiksi sanomalehdet ja televisio, on uutisoinut pääosin verkkopelien vaikutuksista pelaajiin.

Tutkin tässä esseessä sitä, millaiset pelien sisäiset tapahtumat ylittävät uutiskynnykset ja löytävät suuren yleisön huomion. Lisäksi tarkastelen sitä, miten pelien transmediaalisuus ja osallistumiskulttuuri on vaikuttanut sähköisen median uutismaailmaan. Essee on jaettu kolmeen osaan: transmediaalisuus, uusmedia ja pelaamaton kansanosa sekä osallistumiskulttuuri. Lopuksi esitän omia näkemyksiäni virtuaalimaailmojen tulevaisuudesta."

Minun kommenttini: tässä tilanteessa taivaalle kiitos virtuaalimaailmojen olemassaolosta. Farmvillessä olen saanut avaruusoliomutanttilehmän ja ostin ihan muuten vain omaksi ilokseni kasvihuoneen.

Sikainfluenssa riehuu pääkaupunkiseudulla ja niin vain kaaduin suorilta jaloilta sängyn pohjalle. Juuri kun ajattelin selvinneeni, iski jälkitautina keuhkokuume.

Kolmesta päivästä en muista yhtään mitään ja painokin ehti tippua 6 kiloa. Nyt olen toipilaana kotona ja selvä paranemisen merkki on, että huomaan villakoirien pyörivän nurkissa. Minusta ei ole vielä siivoamaan, mutta voin huudella hyviä ohjeita sohvan pohjalta kotiin palaaville...

Isänpäivä oli ja meni, Yaelille kiitos järjestelyistä ja kauniista kakusta. Michael ja Roosa toivat kortin ja rauhoituimme syömään, kun lapset olivat käyneet isäni luona kyläilemässä.
 

Perjantaina töiden jälkeen lähdimme ostamaan GH5 kisoihin rekvisiittaa. Koska oli Halloween, kaikki muutkin olivat saaneet saman loistavan idean hankkia naamiaisasuja viime tingassa. Liikkeessä ei kirjaimellisesti mahtunut liikkumaan askeltakaan. Stockan hullut päivät olivat kevyttä meininkiä tähän verrattuna. 

Mutta asusteet saatiin kuin saatiinkin ja vapaaliput Digiexpoon odottivat.

Lauantaiaamuna Hesarista näin, että asuja myyvä liike oli päässyt otsikoihin. 

Mutta lauantaina oli siis digiexpo, ehdimme mieheni kanssa katsella puolisen tuntia erilaisia peliesittelyitä ennen kisan alkua. Ninja turtlesit eivät ole muuttuneet miksikään esikoiseni lapsuudesta. 

Kuopus tipahti jo alkuvaiheessa, joten ostimme hänelle lohdutuspalkinnoksi (hyvästä yrityksestä) Playstationin, johon hän valitsi esikoisen kanssa jonkun pelin (Batman?).

Ulkona on kesä ohi ja olisi aika kääntää katse sisälle... Ostin huumaavasti tuoksuvia neilikoita ja yhden perhosorkidean. Kun Yael ja Henkka tulivat lounaalle, oli aika kattaa kukat pöytään.

Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Poikani osallistui musiikkimessuilla olleisiin GH5 SM-osakilpailuun ja... VOITTI, saaden osallistumisoikeuden SM-kisoihin! Nyt vain jännäämään SM-kisoja. 

Itse kiertelin kirjamessuja antikvariaattipuolella ja olisin voinut helposti viettää siellä koko päivän. Paljon kaikkea ihanaa jäi sinne (katso kuva ylhäällä), mutta paljon kivaa lähti mukaan (katso kuva alhaalla).

Muutama puutarhakirja: Ruutuviljely, kaksi kirjaa valkosipulista ja yksi yrteistä. Neljä Miss Marplea, ennakoin eläkeikää ja etsin roolimallia : )
Yksi Maria Langin kirja, Kuoleman aaria. Vastapainoksi Dalai Laman Työn iloa ja Lin Jutangin Maallinen onni.
Eläinpuolelta löysin Karl von Frischin (s. 1886) kirjan Mehiläisten elämästä, kuudes painos vuodelta 1964. Koirakirjaksi valitsin John Groganin Marley ja minä.

Eli melko hillittyä, tosin täytyy tunnustaa, että juuri kun olin pääsemässä vauhtiin, kuopukseni alkoi nykiä ja töniä minua kohti ulko-ovea.

Mutta kotona odottaa tämän viikon saldona noiden lisäksi äitini minulle synttärilahjaksi ostama Paolo Coelhon uusin kirja Voittaja on yksin.

Isäni antoi minulle 13 dekkaria, Harjunpäätä ja muita minulle tuntemattomia. Nekin odottavat lukijaansa, pimeät talvipäivät, olen varautunut sohvan nurkkaan majoittautumisen kuuman juoman kanssa  : )

Hesarissa oli juttu naistenpankista. Naisten pankit antavat mikrolainoja, osallistuin itse vastaavan pankin tukemiseen FarmVille pelin kautta.

Naistenpankin ideaan voi tutustua täältä. Tue ihmeessä toimintaa, sinulle pieni raha voi muuttaa jonkun naisen elämän.

"Useilla kansainvälisillä foorumeilla on todettu, että naisten toimeentulomahdol- lisuuksien parantaminen on tärkeimpiä keinoja köyhyyden poistamiseksi. Naiset ovat usein köyhistä niitä kaikkein köyhimipiä. Naisten aseman parantaminen on suoraan yhteydessä koko perheen ja jopa kyläyhteisön hyvinvointiin"

***

Asiaa hieman sivuten, Hesarissa oli myös juttu vanhuksille tarkoitetusta yhteisöasumisesta Helsingin keskustassa. Jos joskus jään yksin, niin muutan kommuuniin  : )
 

.

Aamulla siivosin akvaarioni, kasveja lensi taas roskiin muovikassillinen. Pesin suodattimen, puhdistin lasit ja vaihdoin vedet. Siivouksen aloittaminen on aina vetkuttelun takana, mutta kun pääsin vauhtiin, olin tyytyväinen lopputulokseen.

Oli pakko laittaa tämä kuva tänne, kun jotkut pelkäävät keskustan ruuhkissa ajamista. Tuossa siis ajelimme lauantaiaamuna Rautatieaseman ja Sokoksen välistä. Ei heti olisi uskonut olevansa metropolin sydämessä...

Muutimme alkuviikosta (jo kolmannen kerran vuoden sisään) ja alamme pikkuhiljaa asettua paikoillemme. Plussana uudessa toimipisteessä:

1) Kiipeän nykyisin portaita ylös neljänteen kerrokseen. Hyötyliikuntaa, joka johtuu laiskuudesta. Nuo kapeat portaat ovat "takapihalla", mutta parkkihallin ulostulon vieressä ja päätyvät suoraan pöytäni ääreen.
2) Voin yrittää harjoitella pois korkean paikan kammostani. Pelkään portaita ylös mennessä ja alas tullessa. Eräänä aamuna siivoojalla oli ämpäri keskellä rappusia. Jähmetyin kauhusta, mutta siivooja vain hymyili huolettomana, huomenta! Väänsin hymyn naamalleni ja vastasin tervehdykseen. Mietin kuumeisesti, palaanko takaisin alas, pidänkö kahdella kädellä kaiteesta vai mitä ihmettä teen??? Jotenkin voitin itseni, astuin ämpärin yli ja selvisin hengissä.
3) Talossa on kampuksen lemppari kuntosalini.
4) Webasto reagoi työpisteeltäni lämmittäen autoni syksyn kylmyydessä kotimatkaa varten.
5) Ikkunastani näkyy rauhoittavan mukava mäntymetsä.

Tänään töiden jälkeen piipahdin lapsuuden kaverini luona ja pari tuntia vierähti huomaamatta. Paluumatkalla pirautin äidilleni, joka toivoi ostosreissua, niinpä suunnistimme imuriostoksille.

Janet Evanovich on yksi mielikirjailijoistani. Kevyttä tarinaa, jota on mukava lukea. Viime yönä kun kello näytti kahta, terve järki pakotti laskemaan kirjan syrjään, herätys kun oli kuudelta.

Tässä vielä kirjan esittely suomeksi...

Muita samantyyppisiä suosikkejani on Miss Marple ja Modesty Blaise.
 

Piipahdin illalla isääni katsomassa Eiran sairaalassa, hän ei ole vielä päässyt kotiin, sillä haava vuotaa kudosnestettä, jos olen oikein ymmärtänyt. Eiran sairaalan vieressä on kirkko, jossa esikoinen kävi partiossa, kun asuimme Eerikinkadulla... Siitä on jo aikaa viitisentoista vuotta...

Sairaala on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia, historiaa on selvästi säilytetty jokaisessa yksityiskohdassa. Telkkari oli kyllä ihan moderni vekotin.

ESLUn 9 tunnin koulutus järjestettiin Pirkkolassa. Olen viimeksi ollut siellä lapsena kesäisin uimassa... Paikka on hieman rapistunut sitten viime näkemän..

Mutta sisällä tilat olivat ihan toimivat ja oli mukavaa viettää päivä muiden valmentajan taitojaan hiovien kanssa. Olimme Yaelin kanssa ainoat agilitypuolen valmentajat, yksi oli ratsastuskoulun pitäjä, yksi pilatesvalmentaja, tennisvalmentajia oli pari, luistelijoita paljon, samoin voimistelijoita, pari taek won do valmentajaa, pari melontavalmentajaa, jne. 

Päivä oli mielenkiintoinen, pienryhmämme tennisvalmentajat olivat melko hulvattomia, enkä ole pitkään aikaan nauranut niin paljon.

Isälleni tehtiin lonkkaleikkaus eilen ja se onnistui hyvin. 

Leikkaus tehtiin Eiran sairaalassa, jossa historian havinan kuulee ja näkee joka mutkassa. 

"Vuonna 1904 kolmentoista lääkärin ryhmä päätti perustaa suuren ja nykyaikaisen sairaalan Helsinkiin Laivurinkadun ja Tehtaankadun kulmassa sijaitseville kolmelle tontille. Sairaalan piirtäminen annettiin arkkitehti Lars Sonckin tehtäväksi. Hän sai ohjeeksi suunnitella 30-40 paikkaisen kodikkaan sairaalan, jossa ei olisi tavanmukaisia pitkiä ja kolkkoja käytäviä. Eiran Sairaala valmistui kesäkuussa 1905 ja tyyliltään se on kansallisromanttinen.

Tornit, parvekkeet, ulokkeet, eri kokoiset ikkunat ja monet maalaukselliset yksityiskohdat on taitavasti rytmitetty. Halutessaan luoda uutta ja poikkeavaa Sonck ryhmitteli rakennuksen eri osat vapaasti ja epäsymmetrisesti. Pitkät käytävät hän vältti jakamalla rakennuksen puolikerroksittain tasanteisiin, joilla kullakin oli oma osastonsa viihtyisine oleskeluhalleineen. Potilashuoneita oli 25 ja niissä oli yhteensä 35 sairaansijaa. Synnytysosastolla oli synnytyshuone ja 4 potilaspaikkaa. Lisäksi oli kaksi leikkaussalia, poliklinikkatila sekä yläkerrassa hoitajien asuntoja." 

... oli aikaa ihmetellä syntyjä syviä. Minun piti pestä ainakin kaksi koiristani, mutta niin vain päädyin sohvalle Tiede-lehti kädessäni.

1) Geenitestit: tahtoo myös!!! Kolmesataa dollaria ja sylkeä putkeen, niin geenien salat avautuvat.
https://www.23andme.com/
http://www.decodeme.com/
http://www.navigenics.com/

2) Malaria tappaa edelleen köyhissä maissa, mutta nyt siihen on kehitetty uusi tehokas, HALPA lääke. Toivotaan, että turhilta kuolemilta vältyttäisiin. Peräti 90% maailman terveydenhoidon ja lääketutkimuksen varoista suunnataan tauteihin, jotka uhkaavat rikkainta kymmentä prosenttia väestöstä.

3) Google opastaa tähtitaivaalla. Lataa kännykkääsi Googlen Sky Map, osoita tähtitaivaalle ja sovellus laskee sijaintisi GPS:n avulla, vertaa puhelimen etsimen näkymiä tähtikarttaan ja kuvaan ilmestyy tähtien ja planeettojen nimet. VAU.

4) Teleportaatio. Esikoisellani oli tiukat mielipiteet siitä, onko teleportattu ihminen sama alkupisteessä ja loppupisteessä.

Ja vielä loppukevennys kvanttifysiikan merkeissä, kävin esikoiseni blogissa ja siellä oli linkki videoon, joka esitteli kymmenennen ulottuvuuden. En viitsi paljastaa loppuhuipennusta, mutta esikoiselleni: "Mitä minä olen aina sanonut ajasta???!!!"

Päädyin tukemaan aamun Hesarin innoittamana 11 Ugandan vuoristogorillaa. Maailmassa niitä on enää reilu 700 jäljellä. 
 

"Manalan portit on kirjaprojektini, jonka kirjoittamisen aloitin 26.6.2009 ja jonka tavoitesanamäärä saatiin täyteen 25.9.2009.

Manalan portit on vauhdikas fantasiaseikkailu, jonka konsepti kuuluu näin:

Muinaisen Makedonian menestyksekäs upseeri surmaa itsensä ja herää Manalassa. Hänen vaimonsa on murhattu, joten hän on tehnyt epätoivoisen päätöksen lähteä matkalle Manalaan pelastaakseen puolisonsa. Onnistuakseen hänen on tehtävä jotain, mikä on tuomittu epäonnistumaan: hänen on matkattava läpi lukuisten vaarojen haastamaan itse Hades, Manalan jumala."

***

Ja kyllä, olen lukenut kirjan : )

 

Työkaverini tuli Kiinasta käymään ja toi meille pussillisen kuukakkuja.

Kiinalaisten kuujuhla, jota kutsutaan myös keskisyksyn juhlaksi, zhōngqiū jié, osui tänä vuonna syyskuun 14. päivälle. Perinteisen kuukalenterin mukaan juhlaa vietetään aina kahdeksannen kuun 15. päivänä, eli syksyn kirkkaimman täysikuun aikaan.

Kuujuhlaa on alun perin ryhdytty viettämään kesän satokauden päätteeksi. Tapa on kirjallisten lähteiden mukaan saanut alkunsa Tang-dynastian aikaan (618-907), mutta on olemassa viitteitä siitä, että jo Xia- ja Shang-kausilla (2000 - 1066 eaa) sekä Zhou-dynastian (1066 - 221 eaa) aikaan olisi vietetty saman tapaisia kuulle omistettuja sadonkorjuukekkereitä. Tang-kaudella keskisyksyn juhla sai kuitenkin suurempaa suosiota ja siitä tuli juhlapäivä noin maanlaajuisesti. Lähde

Vaihdan nimeäni, muutan maasta tai laitan paperipussin päähän.

Eilen ihan viattomasti ajattelin lisätä muutaman kaverini listoilleni Facebookissa. Annoin Facebookin ottaa yhteyden mailiboksiini (ensimmäistä kertaa elämässäni) ja valitsin muutaman kaverin. Näppärää ja helppoa, minun ei tarvinnut erikseen etsiä heidän mailiosoitteitaan.

Sitten painoin nappia. Whoom, nopeammin kuin ajatus, Facebook lähetti kutsuni kaikille, joille olen vuoden 2005 jälkeen lähettänyt mailia. Kun tajusin, mitä oli tapahtunut, menetin yhden yhdeksästä elämästäni. Olen erilaisissa foorumeissa (niille lähti kutsu), hoidin juuri mummini hautajaisasioita (hautaustoimistolle lähti kutsu), voitte itse kuvitella loput.

Että silleen, vuosikymmenen spämmäys. Nyt minulla on 137 kaveria aiemman parinkymmenen sijaan. Tuttujani mm. opiskeluajoilta otti yhteyttä vuosien tauon jälkeen, mikä oli sinällään ihan mukava juttu. Eräskin tuttu oli mennyt naimisiin ja odotti toista lastaan. Useammankin kanssa vaihtelin kuulumisia...

Onneksi sain lohduttavia viestejä ja joillakin oli käynyt vielä ohraisemmin (kutsu höpöjuttuihin oli mennyt laajaan työjakeluun, esimiehille jne).

No, luultavasti nauran tälle kun olen noin 120-vuotias, ellei dementia vapauta minua tästä muistosta ennen sitä.

Mitä tästä opimme? Älä koskaan, ikinä anna minkään sovelluksen logata mailiboksiisi. Äläkä missään tapauksessa paina minkään sovelluksen nappia, jos sillä on yhteys mailiboksiisi.
 

Löysin ruman ankanpoikasen, joka etsi kotia. Muutaman päivän päästä siitä kehkeytyy joutsen  : )

Pääsin maanviljelyssä vauhdin hurmaan uuden traktorin avulla.

Olen nyt tasolla 19, Yael seuraa kovaa vauhtia perässä ja on nyt tasolla 16. Mieheni ja Daniel luovuttivat, mikä ei haittaa, sillä minulla on nyt 49 naapuria, pääasiassa jenkkejä, jotka pelaavat illalla yötä kohti. Aamulla kun herään, he toivottelevat hyvää yötä, sopivasti kun minun on lähdettävä töihin.

Tällä hetkellä olen tasolla 17, Daniel on tasolla 13, Yael tasolla 11 ja mieheni tasolla 5. Michaelin pelaaminen rajoittuu lahjojen lähettämiseen meille muille, mikä on sinällään mukavaa. 

Päivän eräänä puhelin soi:"Äiti minulla on eksynyt lehmä tilallani!" Tiputin välittömästi käsistäni kaiken ja loggasin peliin sisälle. "Nyt voit painaa nappia etsiäksesi sille kodin!" Lapseni painaa nappia ja voila!, Facebookiin ilmestyy eksynyt lehmä ja saan sen  : )

Eksyneitä eläimiä on hyvin rajoitettu määrä ja kuka ehtii klikkaamaan ensin, saa sen...

Daniel on selvästi valinnut tehomaatalouden, kuvassa oikealla ylhäällä näkyy valkoinen rivi, rivissä on lehmiä vieri vieressä. Pelissä voi myös sallia eläinten liikkuvan, mutta Danielin eläimillä ei ole jalansijaa mihin astua.

Minä yritän kasvattaa tilan kokoa, niin, että kaikilla on tilaa liikkua & itse näen eläimet yksilöinä. Minulla ja Yaelilla on kuumailmapallo, jolla FarmVille juhli miljoonan pelaajan rajan rikkomista. Mieheni ei palloista välitä ja Danielilla ei ole tilaa pallolle.

Tänään oli ensimmäinen taiji tunti. Aloitimme mieheni kanssa uuden yhteisen harrastuksen, aika näyttää muutummeko notkeiksi kuin pajunvarret ja tyyniksi kuin syvät vedet...

Kiinalaisten mukaan vanhuus alkaa nivelistä ja taijin tarkoituksena on pitää nivelet notkeina.
 

Jos ihmisellä ei ole mitään tekemistä ja huolettoman paljon vapaa-aikaa, silloin kannattaa perustaa oma farmi. Mukavinta on, kun koko perhe laittaa omat farmit naapuriin pystyyn. 

Mieheni tasolla 3
Daniel tasolla 8
Yael tasolla 5
Michael tasolla 1 (=ei pelaa aktiivisesti)

Itse olen tasolla 8 ja kuten kuvasta näkyy, farmilla on lehmiä, lampaita, kanoja. Pääasiassa viljelen kurpitsaa ja mansikoita. Hedelmäpuita istutan sitä mukaa, kun rahavarat antavat myöten. Ystävistäni yllättävän moni on ryhtynyt virtuaali maanviljelijäksi.

Ne, jotka eivät ole tutustuneet FarmVilleen, voivat lukea siitä lisää Iltalehden artikkelista. Tällä hetkellä pelaajia on noin 41 miljoonaa ympäri maailmaa, 11 miljoonaa päivittäistä käyttäjää...

***
16.9. Tänään tasolla 13, farmi kasvaa ja kukoistaa.

Pelatessa huomaa joutuvansa miettimään virtuaalitasolla valintojaan, syitä niihin ja niiden seurauksia. Miksi haluan isomman farmin, jonka hoitamiseen menee enemmän aikaa, kun voisin hoidella pientä ja mukavaa pikku palstaa? Viljelenkö järjestelmällisesti ja lasken, minkä viljan viljely kannattaa vai valitsenko kasvit enemmän tunnepohjalta? Etenenkö kohti saavutuksia järjestelmällisesti vai pelaanko muuten vain? Mikä motivoi minua ja miten se vaikuttaa pelaamiseeni? Pelaanko pitkällä tähtäimellä vai teenkö lyhyen tähtäimen valintoja?
 

Taas tuli kirjeitä käännettäväksi kummilapsilta kummeille ja ne olivat tällä kertaa Afrikasta, jossa lapset odottelevat sadekauden alkua.

Erityisen mukava oli tarina Kalenjins heimosta.
 

Eilen alkoivat Iyengar-joogatunnit, ne ovat aamuisin klo 7.30-9.00. Oli mukavaa olla taas pitkästä aikaa ohjatussa joogassa. Iyengar-jooga on helpohkoa, siinä lähinnä keskitytään apuvälineiden avulla liikkeiden oikeisiin suorituksiin eli toistaiseksi ei tarvitse hioa hauiksiaan alla oleviin suorituksiin.

Fitness Clubin tapaaminen oli Ravintola Nuevossa. Tilasin vuohenjuustosalaattia alkuruoaksi ja pääruoaksi häränpihviä. Ruoka oli erinomaista ja vei lähes kielen mennessään.

Kävelin sieltä Stockalle ja muistelin nuoruuttani, jolloin oli tapana tavata Stockan kellon alla. 

Kaikille parkkihallifoobikoille, Stockan uusittu parkkihalli on iso, valoisa, valvottu (siellä istuu oikea ihminen valvomossa) ja tilava. Ei pimeitä nurkkia, askelia kaikuvia tyhjiä käytäviä...

Aamulla heräsin pirteänä kuin peipponen. Tänään oli ehdoton deadline Bichon, isovillakoirani pesemiselle.

Päivä sujui suunnilleen näin: Luin rästiin jääneitä lehtiä, hain kuopuksen kaveriltaan yökylästä, söin lounaan, katselin nauhoitetun ohjelman telkkarista, päätin siivota yläkerran, kastelin kukat, siivosin linnut, tein paperityöt (laskut ym) ja totesin, että koiran pesu jäi...

Mutta lehtikatsaukseen:

Tiedelehdessä oli veikeä artikkeli ajasta. Kun esikoinen oli lukiossa ja ajoin hänet aamuisin kouluun, kävimme pitkiä keskusteluja ajan olemuksesta. Minusta aika on piste, mitä teoriaani selitin hänelle pitkään ja hartaasti. Esikoinen oli sitä mieltä, että aika on spiraali, mitä hän selitti minulle yhtä pitkään ja hartaasti. Emme kumpikaan tainneet luopua omasta näkemyksestämme. Kirjassa, jonka luin oli aivan uusi käsitys ajasta.

Historian havinassa monet ovat yrittäneet määritellä aikaa eri tavoin, mm. Australian aboriginaaleilla on vahva usko uniaikaan. 

Paikallislehdessä oli juttu AST:n kentästä, joka sijaitsee kotimme lähellä. Asukkaat ovat suivaantuneet räksyttämiseen ja joku on jopa heitellyt treenaavaa koirakkoa kivillä. Kaupunki etsii nyt siis uutta paikkaa koirille, molempien osapuolien tunteiden rauhoittamiseksi...

Itse treenaan AGRYn kentällä, jossa on isoja kerrostaloja kentän vieressä. Ihmettelen, kuinka häätöä ei ole jo tullut aikoja sitten. Valituksia on kyllä tullut paljon, mutta ilmeisesti Helsingissä siedetään ääntä enemmän.

***

Hesarissa oli juttua salasanojen viemisestä hautaan. Siinä missä ennen jäi jälkipolville valokuvia ja kirjeitä, nyt kaikki tavara on kovalevyllä, mailibokseissa jne. Jenkit (tietysti) ovat perustaneet firman, johon voi tallentaa salasanasi ja jos sinusta ei kuulu mitään, he olettavat sinun kuolleen ja lähettävät salasanat haluamallesi henkilölle. 

Facebookista oli pitkä juttu: "Ihmiskunta jakautuu nykyisin miehiin ja naisiin, kissaihmisiin ja koiraihmisiin sekä niihin, jotka ovat Facebookissa ja niihin jotka eivät ole." No jaa, loin sinne profiilin kauan sitten, mutta en käyttänyt sitä mitenkään. Sitten minulle alkoi tulla enemmän ja enemmän kutsuja... Vilkaisin ohimennen pääsivua, jolla vilisee tuttavien viestejä arjen kulusta ja jäin koukkuun  : )

Torstai-iltana oli ilotulituksen SM. Toko- ja agilitytreenit vedettyään, Yael suunnisti sinne. Hesari tiesi kertoa aamulla, että paikalla oli 50 000 katsojaa. 
 

Olipa kerran, kauan kauan sitten, muinaisessa maailmassa ihmisiä, jotka piirsivät piirustuslaudalla pohjapiirustukset... Itse asiassa muistan vielä isäni työhuoneessa ison piirustuslaudan... Muistan harpin ja laskutikun, jota osasin käyttää, sillä harjoittelimme sen käyttöä koulussa.

Mutta nykyisin... Eipä näy laskutikkuja...

Kymmenen pistettä, jos tiedät, mikä on yllä näkyvä kone, joka mullisti maailman.

***

Päätin siis verestää ACAD taitojani kolmen päivän peruskurssilla. Jatkoa seuraa vielä kahden päivän kurssi, jossa perehdymme mm. kolmiuloitteiseen maailmaan. Ensi kerralla katsomme, miten voimme portata esim. vanhan pohjapiirustuksen ACADiin ja piirtää sen uudelleen ACADilla.

Teimme harjoituspohjapiirustuksia ja tein ihan mukiinmenevän kukkapenkin : )

ACAD on hieman tyyris tavalliselle tallaajalle (täysi versio 4390 euroa), mutta tarjolla on myös ilmaisia vaihtoehtoja, esim DoubleCAD ja Sketchup (3D mallinnusohjelma sisustussuunnitteluun). Sketchup on Googlen sovellus ja siihen löytyy runsaasti valmiita symboleita.

Youtubesta löytyy opetus / demovideoita (Sketchup).

Nuorempana luin paljon, määrä korvasi mennen tullen laadun. Kaikki missä oli kirjaimia ja kannet, kelpasi luettavaksi. Eikä niitä kansiakaan aina niin tarvinnut.

Lasten synnyttyä olen rajannut kauhukirjat pois. Tuntuu, että minussa uinuva leijonaemo ei kestä ajatusta lapsiani ympäröivästä pahasta maailmasta ja pahuudesta.

Mutta jotenkin asia tuli puheeksi esikoiseni kanssa nyt kun hän on saanut kirjansa melkein valmiiksi. Odottelen, että pääsisin lukemaan sitä...

Esikoinen suositteli odotusajaksi Dean Koontzin Pimeyden enkeliä. Lainasin sen kirjastosta ja nyt se odottaa lukemista.

***

5.9. Jos esikoinen epäili, että luin kirjan takakannen ennen kirjan lukemista, niin ei, en lukenut sitä. Mutta kirjan luettuani luin sen.

Yhdyn takakannen mielipiteeseen, se oli oudon kiehtova kirja, erilainen kuin mikään muu aiemmin lukemani kirja. Ei varsinaista kauhua, ei myöskään varsinaista väkivaltaa, mutta pieni joukko ihmisiä, joiden elämäntarinat kietoutuivat tiukasti toisiinsa oudolla tavalla.

Kirjan parasta antia oli 800 sivua pientä tekstiä, olisin lukenut kirjan ihmisten kohtaloista mielelläni enemmänkin.

Tänään työnantajani järjesti urheilupäivän ja päätin juosta Cooperin testin niinkuin viimekin kerralla. 

Nopein juoksi kahdeksan kierrosta, minä olin hitain, neljä kierrosta eli 1600 metriä. Taulukon mukaan kuitenkin keskinkertainen kunto, miehelläni 2200 m, hyvä kunto.

Meistä kumpikin paransi viime kertaan nähden : )

Viimeksi minä juoksin 1250 m, huono kunto ja mieheni juoksi 1900 m eli keskinkertainen kunto.

Tämä innostaa kunnon kohotukseen, voisinko ensi kerralla saada vielä vähän paremman tuloksen? Hyvään kuntoon minulta vaadittaisiin 1900 m, joka ainakin nyt tuntuu ihan utopiselta tavoitteelta. 

Ps. Stepperissä menee nykyisin 5 minuuttia ilman, että henki lähtee. Tosin tarvitsen käsien tukea melko reippaasti...

Yaelilla oli tänään ensimmäinen päivä koulussa ja tekstari tuli: "Minun luokallani olen minä ja 64 poikaa".

Yael osti syyskengät ja ehkä noilla koroilla hän yltää pojan hujoppien kanssa juttelemaan ilman, että niskat ovat kenossa.

Yael totesi meidän olevan stressaantuneita ja sai loistavan idean lähteä kylpylään hermoja rauhoittamaan. Vaihtoehtoina olivat Peurunka tai Flamingo. Valitsin Flamingon, koska se on lähellä ja kalenterini näyttää pelkkää punaista.

Niinpä lounaan jälkeen saavuimme paikalle vain huomataksemme, että Flamingo oli suljettu. 

Lohdutukseksi söimme juustokakut ja jätskit, sekä suunnistimme Jumboon ostoksille. Jos lompakkoni olisi PAKSU, voisin viettää kauppakeskuksessa aikaani ihan vain huvin vuoksi...

Sain energiapiikin ja nostin kaikki kasvit pois akvaariosta. Kasveja lensi taas paljon roskiin. On vähän sääli heittää niitä pois, kun itsekin olisi välillä kiitollinen kasveista.

Akvaariokasvien kierrätystä on kuitenkin vaikea organisoida, kun noutajan pitäisi hakea ne heti, kun siivousvimma iskee. Kasveja ei oikein voi säilyttää missään, joten ne on joko annettava pois tai heitettävä roskiin.

Kuopus on takonut useampia uusia 100% GH kappaleita. Näin äidin näkökulmasta, jos osan, edes pienen murto-osan tuosta harjoittelusta ja tiukasta keskittymisestä laittaisi koulun käyntiin...

Olen taas vanhentunut muutaman harmaan hiuksen. Pienet suloiset lapseni ovat yksi kerrallaan aloittaneet koulutaipaleensa suuressa maailmassa. Joka vuosi 12 vuoden ajan, olen saattanut ja sitten vilkuttanut pienelle reppuselälle ensimmäisenä koulupäivänä.

Nyt oli taas tuo päivä, kun kesälaitumien jälkeen piti aloittaa reppu selässä vaeltaminen koulutiellä. 

Tarjosimme kuopukselle kyytiä kouluun, sillä hän aloitti uudessa koulussa. Kuopus kuitenkin halusi pelata ja lähteä vasta myöhemmin itse kouluun. Hän lähti hyvissä ajoin, mutta sitten soi puhelimeni.

"Äiti, olen Pasilassa, juna ei pysähtynyt oikealla pysäkillä".

Mieheni oli juuri aloittamassa kokousta, Michaelilla ei ole autoa, minä olin hautausmaalla ja Yael juuri lähdössä töihin. Aikaa oli puoli tuntia selviytyä takaisin Espooseen, jotta ensimmäinen päivä ei alkaisi myöhästymisellä.

Michael tarkisti, junia ei ollut tulossa siihen hätään, ainoa joka tuli, myös meni kun kuopus oli väärällä laiturilla.

Minulla alkoivat olla ideat vähissä ja uurnan lasku oli alkamassa.

Viimeiset puhelinsoitot:"Taksitolpalle ja reippaasti!", "Yael, heti auton rattiin ja reippaasti koulun pihalle vastaan taksia maksamaan".

Herran haltuun, lähdin uurnan laskuun.

***

Kuopus saapui koulun pihalle 2 minuuttia ennen koulun alkua, Yael maksoi taksin. Taas yksi ensimmäinen koulupäivä vähemmän.

Näin lehdessä Shauna Reidin kirjan kirja-arvostelun ja uteliaisuuttani varasin sen kirjastosta. Täytyy myöntää, että kirja tempasi mukaansa ja luin sen yhdeltä istumalta eilen illalla.

Kirja on tehty Shaunan blogin pohjalta.

Vedensuosikki, Limnophila sessiflora

Michaelin innoittamana laitan tänne pari kuvaa lapsista, kun he olivat pieniä...

Vaatimattomasti minun täytyy myöntää, että he olivat harvinaisen syötävän suloisia.

Jokaisen nörtin unelma, Assembly... Auttaessani poikia kantamaan pusseja, kasseja ja nyssyköitä, piuhoja ja näyttöjä, kiitin luojaa, että ilma oli todella kaunis. Jonot olivat pitkät kuin nälkävuodet ja voin vain kuvitella, miltä jonottaminen olisi tuntunut kaatosateessa.

Hitauden syy selvisi sisälle päästyä, paikalla oli erittäin tiukat turvatoimet ja jokainen nyssykkä ja pussukka tutkittiin läpikotaisin.

Mutta viimein omat pöydät löytyivät.

Jokaiselle nörtille on varattu tila, johon mahtuu näppis ja näyttö. Tarvitseeko nörtti mitään muuta neljän päivän (elämänsä) aikana, ollakseen onnellinen?

Kun lähdin viimein kotiin, vilkaisin vielä kerran taakseni nörttien taivaaseen.

Interpedialta tuli kirje, että he ovat lopettamassa yhteistyön FFAC:n kanssa, jonka kautta minulla on kummityttö Thaimaassa. FFAC on nykyisin omavarainen ja Interpedia haluaa aloitella tuen antamisen uudella alueella, jossa apua kaivataan kipeästi.

Haluanko siis aloittaa kummina Hmong-heimon lasten parissa?

Ajattelin ryhtyä projektikummiksi, sillä minulla ei riitä aika kunnolla oman kummilapsen kanssa yhteydenpitoon.

Yael täytti pyöreitä vuosia : )

Mieheni laittoi päivällisen ja Michaelilta ja Roosalta tuli kortti (kuvassa Michael, Roosa, Aku ja Eetu).

Lahjaksi Yael sai Michaelilta nipun leffalippuja rentoutumiseen. Meiltä ja vanhemmiltani läppärin koulun käynnin starttaamiseen (Yael pääsi opiskelemaan ja aloittaa tietotekniikan insinöörin opinnot).

Läppäri on sama kuin Michaelilla, testattu ja hyväksi koettu.

Ostin itselleni uuden läppärin, vanhan vedellessä viimeisiään.

Päädyin Aceriin, vaikka en ollut kovin tyytyväinen edelliseen Aceriini. Nyt otin tähän uuteen ylimääräisen kolmen vuoden takuun, katsotaan pysyykö kone kuosissaan minun käsittelyssäni. Viimeksi Acer hyytyi vuodessa.

Acer 5810T on kone, johon luvataan 8 tunnin akkukäyttöaikaa. Saa nähdä, pitääkö se paikkansa. Jos pitää, niin silloin esim. luennoilla olisi helppo tehdä muistiinpanoja, kun ei ole riippuvainen sähköpiuhasta.

Nyt sitten vain odottelen Vistan päivitystä Windows 7:ään... Päivitys on tulossa lokakuussa.

Jos oikein innostun, hankin vielä mokkulan... Yael on pihistänyt mieheni mokkulan ja ollut tyytyväinen siihen, joten ehkä minäkin voisin tempautua nykyajan ihmeisiin ja hankkia itselleni langattoman elämän...

Olen pikkuhiljaa palaillut arkeen. Joskus pienet asiat tuntuvat todella mukavilta. On ihanaa nukkua vaaka-asennossa omassa sängyssä. On kivaa syödä kunnon aamiainen, joogata ja käydä kuntosallilla, jotta päivä lähtee käyntiin.

On lähes taivaallista, kun ei tarvitse säikähtää jokaista puhelinsoittoa ja kuljettaa puhelinta 24 / 7 mukanaan. Minulla on ikävä mummia, mutta on mukavaa saada oma elämä takaisin.

Kaverini barbet on nyt 7 kk. Se tuntuu todella mukavalta pikkuotukselta. Rauhallinen, leikkii itsekseen leluillaan, mutta kuitenkin sosiaalinen ja virtaa löytyy tarvittaessa.

Piha oli saatu valmiiksi ja se oli todella kaunis, vihreä tasainen nurmi, sinertäviä havupuita ja kaikki puut kauniisti ympäröity kivetyksellä.

Sunnuntaina olimme koko porukalla (Michael, Roosa, Yael ja Daniel) vanhempieni luona grillaamassa. Pidän grillatusta makkarasta ja sää oli mitä mainioin.

Oravanpoikanen tarkkaili lepoasennossa touhujamme pitkään. Laitoimme sille pähkinöitä omaksi evääksi...

Sain nipun kirjeitä käännettäväkseni ja se muistutti mieleeni, kuinka paljon lapsia on ympäri maailmaa, jotka tarvitsevat pienen käden ojennuksen uuden elämän alkuun.

Itselläni on kummilapsia Interpedian kautta, mutta käännän Worldvisionille kirjeitä vapaaehtoisena kummeilta lapsille ja päinvastoin. 

Joskus meille pieni asia, voi olla suuri asia jollekulle muulle. Yksin ei koko maailmaa voi muuttaa, mutta jos jokainen auttaisi edes yhtä apua tarvitsevaa, maailma olisi paljon parempi paikka elää...

Lueskelin Michaelin blogia ja ajattelin jakaa linkin kanssanne: http://www.aasiakas.net/

Kannan oman korteni kekoon (tositarinoita)

Trimmausasiakas puhelimessa (useita vastaavia):

A: "Päivää, minulla on villakoira ja haluaisin koiralleni näyttelytrimmauksen mallia x (asiakas on lukenut lehtiä / katsonut netistä mallin, jonka haluaa)" 
Minä: "Valitettavasti en tee näyttelytrimmauksia" 
A: "No, haluan, että muotoilette koirani turkin x-malliin" 
Minä: "Oletteko menossa lähiaikoina näyttelyyn?" 
A: "En, ihan vain kotikoira tämä meidän koira"

Sovimme ajan ja niinpä ovikello soi...

Oven takana on noin sentin turkissa oleva "villakoira", jonka hyvällä yrittämisellä tunnistaa villakoiraksi. Selässä ja kyljissä hieman huopaantunutta karvaa, jalat kynitty lyhyiksi.

Minä: "Siis muotoillaan x-malli? Mitenköhän tästä oli tarkoitus muotoilla ko malli?" 
A: "?" 
Minä: "Turkki on hieman lyhyt muotoiltavaksi, onko teillä tarkoitus kasvattaa pidempi turkki kuin mitä se nyt on?"
 A: "Ei... Tuo pitkä turkki on niin hankala". 
Minä: "Jaa, jos sitten vain pestään ja siistitään"...

***

Koulutuskentällä:

Stereotyyppi 1: A: "Voi meidän rakas pikku mussukka pussukka on niin herkkä, se ei halua tehdä tänään mitään, kun se on niin väsynyt / kyllästynyt / peloissaan / ahdistunut / kylmissään / janoinen / näki tänne tullessaan mustan koiran"

Minä sisäisesti jupisten: "Mussukka on KOIRA, lakkaa keksimästä tekosyitä ja ota vastuu koiran omistajana sen kouluttamisesta. Koira nauttii tekemisestä ja yhdessäolosta, kun siihen on kontakti ja koirakolla yhteinen kieli. Katso telkkarista vaikka hännänheiluttajat ajankuluksi"

Stereotyyppi 2: A: "Ei tää mitään osaa. Katso vaikka: Istu! Ei se istu. 
Minä sisäisesti jupisten: "Noinko opettaisit lapsesi lukemaan? Antaisit aapisen käteen ja sanoisit lue! Kun ei lue, toteaisit, hukkaan heitettyä aikaa, tyhmä mikä tyhmä. Ei opi, vaikka nätisti kehotetaan ja aapisenkin annoin".

Stereotyyppi 3: A: "Aina tämä tekee kaiken väärin, se ei opi ikinä mitään kunnolla".
Minä sisäisesti jupisten: 1,2,3..." 
Ulkoisesti hymyillen: "Huomaatko kuinka se juuri teki täydellisen perusasennon (josta et kehunut), vaikka seisomaan jääminen ei ihan onnistunutkaan? Jos käännät hieman kättäsi toiseen kulmaan, se ymmärtää mitä haluat" 

Otan koiran ja näytän. Yllätys yllätys, koira tekee täydellisen seisomaan jäämisen. 

 A: "Oho miten se sen teki, onko vika minussa?"

***

Kuningasluokka (pennunostajat, turkinhoito, koulutuskentällä...)
A: "Miten tämä tehdään?"
Minä: Näin ja näin"
A: "Mutta minun edellinen kouluttajani / kasvattajani / ex-aviomieheni / äitini / naapurini  / kummin kaimani sanoi näin"
Minä: "Asian voi tehdä monella tapaa, ihan kuten lapsen voi opettaa lukemaan monella menetelmällä. Teidän täytyy miettiä mikä menetelmä sopii teille ja toimii juuri tämän koiran kanssa, teidän perheessänne. Minun kokemukseni mukaan mainitsemani tapa voisi toimia tällä koiralla".
A: "Mutta äitini / kummin kaima teki näin"
Minä: "Jos se toimii, tehkää ihmeessä niin"
A: "Yritin mutta se ei toiminut"

Joskus yksi puolihuolimattomasti heitetty lause voi johtaa kokonaiseen tapahtumaketjuun. Roosa oli jo jonkin aikaa etsinyt Akulle kaveria, heikohkolla menestyksellä. 

Agirodussa mainitsin joukkuekisan yhteydessä ohimennen, onko kenelläkään tiedossa valkoista isovillan urospentua. Ei... juuri kun olimme kurvaamassa Yaelin kanssa pois, niin: "Paitsi, yksi olisi Ruotsissa, ellei se ole jo mennyt".

Käännyimme takaisin ja lopputulos näkyy kuvista yllä. Suuntana Tukholma.

Koska miehelläni ja minulla oli vielä tämä viikko lomaa ja Roosa & Michael sekä Yael olivat töissä, lähdimme mieheni kanssa matkaan.

***

Sometimes one sentence said with no real expectation to get any answer / response can lead into somethhing that you did not expect. Roosa had tried to find already some time white standard poodle male.

In Agirotu I mentioned it to our team members: "Anyone knows any puppies, white standard male?" Answers were like expected:"No, I know one female, etc". Just when we were with Yael to walk away, "One moment, I know one in Sweden, I just do not know if it is still available..."

Rest of the story is history...

Because Roosa & Michael and Yael were working and I had holiday with my husband, we were the volunteers to travel to Sweden.

Nautimme illallisen, ceasar salaattia kanalla sekä tacolautasen. Ruoka oli todella hyvää. Uskaltauduin jopa takakannelle, en tosin laidan vieraan (pudotus), mutta raittiiseen meri-ilmaan kuitenkin.

***

We had nice dinner and we enjoyed the fresh air of the sea.

Aamulla saavuimme Tukholmaan, sää oli mitä kesäisin. Lämpötila 11 astetta ja vettä tuli kaatamalla.

***

In the morning we arrived to Stocholm. Nice summer weather in there. Eleven degrees and heavy rain...

Trimmasin iltapuhteiksi kolme koiristani, myös isovillani ja kun tulin sulkemaan konetta, laskurissa oli pyöreä tasaluku.

Daniel onnistui pääsemään "Smoke on the water" kappaleen soitossa sijalle 1. Score Hero ranking listalla.

Guitar Hero -pelaajilla on ihan oma maailmansa.

Esikoiseni palasi tyttöystävänsä kanssa 7-viikon reissultaan ja he tulivat lounaalle sunnuntaina. 

Oli mukava nähdä pitkästä aikaa Michaelia, Roosaa ja Akua.

Kooste matkasta.

Aamu valkeni keskiviikkona aurinkoisena Italian taivaan alla, syötyämme aamiaisen suunnistimme lentokentälle. Parin ylimääräisen pyörähdyksen jälkeen päädyimme autovuokraamoon.

Lentopelkoani ei vähentänyt kiihdytys kiitoradalla eikä kirkuvan keltainen muistutus tuolin selkänojassa.

Lensimme yli Como-järven ja ylittämämme vuoriston. Sitten olivatkin alpit edessä ja tiirailin siellä täällä näkyviä vuoristokyliä.

Koneessa luin Annie Hawesin "Ripe for the picking". Päähenkilö on englantilainen Annie, joka asuu italialaisessa vuoristokylässä. Oli mukava huomata, että hänkin pelkäsi kapeimpia polkuja vuoren rinteellä. 

Hän yleensä jätti pyöränsä parin tiukimman mutkan alle, mutta hänen poikaystävänsä oli pyörää lainattuaan ajanut sen ovelle asti ja Annie pähkäili, miten uskaltaisi kuljettaa sen hieman alemmas, jotta pääsisi alas kylään.

Laskeutuminen kiitoradalle ja ennenkuin huomasimmekaan, olimme takaisin Suomessa ja keskellä helteitä.

Kun istuskelimme Menaggion rauhallisessa, mutta turistien valloittamassa pikku kylässä, saimme "loistavan" idean. Miksi suotta ajella turistirysästä toiseen tunneleiden lävitse kuin myyrät, kun voisimme nauttia raikkaasta vuoristoilmasta aidoissa italialaisissa vuoristokylissä?

Kaivoimme kartan esiin ja Cino, Mello, Civo ja Caspano suorastaan kuiskivat kutsuaan. Katselimme lumisia vuoria järven toisella puolella ja naputtelimme uudet koordinaatit GPS:ään.

Viimeiset tunnelit ja järven kierrettyämme, vuoret olivat edessämme.

Ajoimme Cinoon, jonne tie kiemurteli pitkin vuoren rinnettä. Sitten tienviitta näytti kapeassa kurvassa vasemmalle ja GPS käski ajaa sinne. Vain minun kuolleen ruumiini yli. "Päätie" oli kapea, tie Melloon oli vuohipolku.

Cinon rinteillä oli taloja, joilla oli pieniä viinitarhoja, mutta me suuntasimme alaspäin...

Niin laskeuduimme "päätietä" laaksoon ja huokasin helpotuksesta + aloin uudelleen hengittämään. Tässä vaiheessa on ehkä hyvä kertoa, että pelkään korkeita paikkoja niin, että keittiön tikkailla seisominen heikottaa.

Olimme eksyksissä (olin pitänyt silmiäni kiinni vuorilla) ja kartta ei tuntenut Traonaa eikä Cosiota.

Laaksossa olo oli taas leppoisaa ja pahin paniikki (minun puoleltani) oli ohi. Naputtelin GPS:ään Mezzoldon, sillä matkalla takaisin kohti hotellia, pari pientä spiraalia kartalla eivät näyttäneet kovin pahoilta, emmekä halunneet palata tylsiin tunneleihin. Kuka hullu haluaa ajella tunneleissa?

Ennen kuin huomasinkaan, tie nousi huomaamatta ylös. Kun huomasin kuinka korkealla olimme, ensin toivoin, että tie vain kiemurtelisi vuorien alarinteillä ja palaisi seuraavan mutkan päästä taas alaspäin. Kukapa nyt rakentaisi tietä vuoren yli, ei kukaan, eihän?

Jokaisen mutkan kohdalla toivoin tien vievän alaspäin, mutta arvatkaapa mikä oli vertikaalinen suuntamme? Tie oli niin kapea, että kääntyminen ei ollut missään tapauksessa mahdollista. Tyypillistä Italiassa tuntui olevan se, että tie kapenee ja kapenee ja kun on liian myöhäistä, suunta on enää vain eteenpäin.

Autot olivat jääneet kauas taaksemme ja kun huomasin ihmetellä, miksi autoja ei ole enää missään, vastaus kirkastui minulle. Kukaan hullu ei aja kapeita mutkaisia teitä, kun voi mukavasti ja turvallisesti ajaa turvallisissa tunneleissa. Nyt ymmärsin italialaisten vimman rakentaa tunneleita...

Tiellä oli 50 kilometrin nopeusrajoitus. Hah hah : )

Ajoimme noin 20-30 km / h ja minusta kaahasimme henkemme kaupalla. Mutta huomatkaa, tuossa vaiheessa oli vielä mutkissa kaiteet. Alhaalla tiet olivat koko matkalta suojattu tukevilla kaiteilla, mitä en osannut silloin arvostaa, ennenkuin kaiteet alkoivat kadota. 

Ymmärrän italialaisia, miksi tuhlata rahaa kaiteisiin, sillä kukaan järkevä ihminen ei lähde kapeille kinttupoluille vuoren huipulle.

Sitten tuli jo lupaava lasku ja ajattelin, että olemme matkalla alaspäin.

Pysäytimme auton ja yritimme paikallistaa itsemme, olimme jossain mutkien lähettyvillä (Albaredo per S. Marco) ja onnittelin itseäni. Olimme selviytyneet hienosti pelkäämästäni vuoren ohituksesta. Tiekin näytti mukavan rennolta vuoristomaisemalta. Onnistunut reittivalinta : )

Maisemat olivat kuin suoraan Pikku Heidin tarinoista ja pieniä vuoristolaitumia putkahteli esiin. Näin sieluni silmissä, kuinka pikku Heidin isoisä asui vuorilla lampaineen.

"Heidi on pieni sveitsiläinen orpotyttö joka asuu tätinsä luona. Saatuaan uuden työpaikan tädin on kuitenkin muutettava uuteen kaupunkiin eikä hän voi ottaa Heidiä mukaansa. Niinpä Heidi muuttaa Alpeille hieman erakoituneen, kyläläisten oudoksuman isoisänsä luo, jonka majaan pienen herttaisen tytön läsnäolo luo aivan uudenlaista lämpöä ja valoa... (Johanna Spyrin, 1827-1901, valloittavat Pikku-Heidi -kirjat ovat ihastuttaneet lukijoita jo yli sadan vuoden ajan. )"

Ohitimme vuoristopuroja, mutta aloin huolestua, kun huomasin lämpötilan laskeneen kymmenisen astetta. Sherlock Holmes kysymys: "Miksi?" Jääkausi alkamassa yllättäen keskellä kirkasta päivää?

Tie näytti vielä turvalliselta, mutta hups (!), olimme kiivenneet vuorten huippujen tasolle.

Minkä lämpömittari vahvisti... Meno jatkui ylöspäin ja jos olisin ollut kissa, olisin tuossa vaiheessa menettänyt 9 henkeäni useampaan otteeseen. Joka mutkassa, joka näytti kaartuvan tyhjyyteen.

Mieheni nautti maisemista, minä olin valmis rukoilemaan mitä jumalaa hyvänsä, jotta uskaltaisin hengittää.

Kuva ei kerro koko totuutta korkeuseroista, mutta lyhyt yhteenveto:
1) kapea tie
2) ei kaiteita
3) hullun jyrkkä pudotus suoraan alaspäin kivistä rinnettä
4) hienot maisemat (jos piti silmiä auki)

Juuri kun luulin kuolevani lopullisesti (ja aloin jo toivoa sitä, sillä taivaassa olisin voinut rauhassa soitella harppua), tie alkoi laskeutua.

Tiet olivat vielä mutkaisia, mutta koska suunta oli alaspäin, minulle oli itse asiassa ihan sama, millaisia neulansilmiä ajoimme.

Maisemat olivat mahtavia, mutta kaiteita ei vielä(kään) näkynyt. Onneksi vastaantulijoita ei ollut, ainoastaan moottoripyöräilijöitä sekä muutama pyöräilijä.

Mezzoldon kylä putkahti eteemme ja olimme taas ihmisten ilmoilla.

Nyt jo taas hengitin ja nautin vuoristomaisemista. Täytyy muistaa ensi kerralla, että haluan olla puun latvojen ALAPUOLELLA. Kun näin ensimmäisen tunnelin vuorten jälkeen, en voinut muuta kuin ihmetellä, kuin fiksuja italialaiset ovat, kun rakentavat helppoja ja nopeita, moderneja ja mukavia, IHANIA tunneleita.

Takaisin hotellilla. Kun istuimme illalla ravintolassa, mietimme, mille vuorille lähtisimme seuraavalla reisulla? Kaikesta huolimatta, rakastamme vuoria. Ensi kerralla tavoitteeni on, että uskallan avata silmäni, jotta voin kunnolla valokuvata. Suurin osa kuvista vuorella on otettu silmät kiinni, tähdäten kameralla ulos auton ikkunasta.

Maanantai Venetsiassa takasi hyvän yöunen. Tiistaiaamuna heräsimme valmiiseen aamiaispöytään ja kävimme läpi päivän suunnitelman: Comojärven ympäri, ylös länsipuolelta ja alas Leccojärven rantaa. Ajelimme ensin järven eteläpuolitse pienten kylien ohi.

Sitten saavuimme Locojärven rannalle, joka oli täysin erimittaisten tunnelien halkoma.

Matkalla Menaggioon, joka on järven puolessa välissä, "Y:n haarassa", ohitimme pieniä kyliä, joita oli tasaisena helminauhana. Menaggiossa päätimme pitää ensimmäisen tauon.

Menaggio oli kaunis, uneliaan rauhallinen italialaiskylä, jossa oli turisteja. Rantakahvilan viereisessä pöydässä oli suomalaisseurue, pari perhettä.

Pizzaa ja italialaista kahvia...

Paluumatkalla Venetsiasta päätimme pysähtyä istumaan iltaa Gardajärven rannalle.

Aurinko laski ja nautimme rantakahvilan leppoisesta tunnelmasta.

Aamu valkeni aurinkoisena ja aamiaisen jälkeen suuntasimme kohti Venetsiaa.

Ajoimme nopeaa autobahnia, mutta Venetsian lähellä, karttamme oli vanhentunut ja ajoimme oikeasta liittymästä ohi jatkaen matkaa Preganzioliin. Koska tarkoituksena oli nähdä pohjois-Italiaa, mutka oli ihan tervetullut, sillä ajelimme autobahnin sijaan pikkuteitä Venetsiaan.

Venetsian ulkopuolella on valtavat parkkihallit, joihin jätetään auto. Me saimme parkkipaikan 10-kerroksisen hallin 9. kerroksesta. Mitenköhän turistit saavat autonsa parkkiin, kun turistikausi Italiassa alkaa?

Perille päästyämme söimme kevyen lounaan ja paikallinen pikkulintu päätti jakaa aterian kanssamme.

Ensimmäinen kohde oli Santa Maria Gloriosa del Frari. Se oli kaunis kirkko ja istuin siellä hetken nauttimassa sen viileästä rauhasta.

Jatkoimme matkaa ja kaikki kadut olivat täynnä pieniä liikkeitä, jotka myivät mitä erilaisimpia tavaroita. Useat liikkeet myivät kuitenkin Venetsialaisia karnevaalinaamioita.

Kävelimme läpi pienten kujien ja oloni oli välillä kuin viisikon seikkailuissa (kaikki varmaan muistavat loputtomat kuvaukset viisikon eväistä), sillä pysähtelimme tämän tästä ostamaan pieniä herkullisia leivoksia konditorioista ja istuskelimme kahviloissa katselemassa ohikulkijoiden virtaa. 

Aikamme käveltyämme ja useammissa kirkoissa piipahdeltuani, lähestyimme Rialton siltaa.

Ylitimme sillan ja suuntasimme kohti San Marcon basilikaa.

Pikkupuodit olivat lähes vastustamattomia, mutta pidättäydyin kuitenkin vain ikkunaostoksilla. Ainoa, mitä hieman kadun, etten ostanut, olivat pyöreän pöydän ritarit.

Toinen kiva juttu olisi ollut haarniska eteiseen. Kauppa olisi postittanut sen ilmaiseksi minne vain, hintakin oli vain kohtuulliset 1950 euroa...

Mutta sitten saavuimme Basilika San Marcoon, se oli upea sekä sisältä että ulkoa.

Sen vieressä oli paavin palatsi.

Sieltä lähdimme joen toista rantaa paluumatkalle kohti autoa.

Kapeita kujia, kanavia, kauppoja, kirkkoja (joissa taisin piipahtaa kaikissa), kahviloita ja yllättäen pieni tori, jossa myytiin hedelmiä.

Venetsian viimeinen kohteemme oli maailman ensimmäinen ghetto, joka sijaitsi (yllätys yllätys) Venetsiassa. 

"Ghetto tuli alkujaan italian valimoa tarkoittavasta sanasta: vuonna 1516 Venetsian juutalaiset pakotettiin asumaan valimon alueelle. Yöksi alueen portit suljettiin ja gheton asukkaat määrättiin valvomaan niitä. Suurimmillaan 1600-luvun lopussa pienellä suljetulla alueella asui 4 000–5 000 ihmistä. Vuonna 1797 Napoleonin joukot purkivat gheton portit, mikä aloitti juutalaisten emansipaation. Venetsian ghetto oli ensimmäinen suljettu alue, jonne juutalaiset eristettiin. Siitä sana 'ghetto' tuli myöhemmin viittaamaan muuallakin juutalaistenasuinalueisiin. Nämä toisaalta hakeutuivat yhteen, toisaalta etenkin Euroopassa heidät haluttiin usein eristää kristillisestä valtaväestöstä" Lähde

Vierailimme kolmessa synagogassa ja niiden yhteydessä olevassa museossa oppaan johdolla.

Lopuksi söimme ravintola Gam gamissa kosher pitaa ja humusta.

Matkalla parkkitalolle ohitimme kivan puiston, jossa oleanteri kukki kauniisti.

Sitten reppu selkään ja kohti parkkitaloa... Paluumatkalla rekkajono oli lähes katkeamaton oikealla kaistalla.

Sunnuntai alkoi lounaalla kiinalaisessa ravintolassa Tampereella. Yael ja kuopus olivat mukana ja he jatkoivat matkaa Särkänniemeen, kun taasen minä ja mieheni suuntasimme kohti lentokenttää.

Olimme päättäneet mieheni kanssa kokeilla, miltä hullun halvoilla (30 euroa) Ryanairin lennoilla lomaileminen tuntuu. Valitsimme kohteeksi Italian ja siellä Bergamon.

Menomatkalla vieressäni istui suunnilleen esikoiseni ikäinen puhelias italialainen nuori mies. Hän oli päättänyt lähteä telttailemaan Turkuun ja arvatkaapa kuinka matka oli sujunut? Poikaparka oli melkein paleltunut kuoliaaksi teltassaan. Kerroin, että sää oli kylmintä 60 vuoteen, mutta hän vain toisteli järkyttyneenä nähneensä suomalaisten kävelevän t-paita päällä. Itse hän oli evakuoinut itsensä ensimmäisen yön jälkeen hostelliin.

Kerroimme, että meillä oli tarkoituksena kiertää Garda-järvi ja nähdä vuoristoa. Hän suositteli lämpimästi Como-järveä, joten teimme suunnitelmiin muutoksen ja päätimme vaihtaa Gardan Comoon. Italialaisen nuoren miehen riemuksi koneesta näkyi Como-järvi ja niin matkamme siltä osin sinetöityi kohti Comoa.

Saavuimme viiden pintaan hotellille GPS seikkailujen jälkeen. Hotelli oli miellyttävä sekoitus uutta ja vanhaa. Alunperin se on ollut 1600-luvulla rakennettu huvila. Se sijaitsi hiljaisella sivukadulla Bergamon ulkopuolella. Purimme tavarat päällisin puolin ja suuntasimme kohti Bergamon vanhaa kaupunkia. 

Matkalla vanhaan kaupunkiin jätimme auton ensin Bergamon alakaupunkiin, mutta kun saimme auton parkkiin, kadulla alkoi hurja joukkotappelu. Pullot lensivät ja miehet velloivat nyrkkeilevänä huutavana massana keskellä tietä. Väistimme massan vyöryn meitä kohti juoksemalla kadun yli, mutta aikamme mietittyämme, päätimme ottaa auton parkista ja ajaa suoraan vanhaan kaupunkiin. Siinä vaiheessa tosin jo poliisitkin saapuivat rauhoittamaan tappelua.

Löysimme vanhan museon, jonka sisäpihalla oli karnevaalimeininki ja nuoret, lasteni ikäiset, juhlivat jotain pauhaavan musiikin kera museon ala-aukiolla. Nuoria tulvi paikalle koko ajan lisää. Tytöt huimaavan korkeissa kengissään mukulakivikadulla, mistä annoin pari pistettä sisusta heille.

Yleensäkin Italiassa naiset selkeästi panostavat pukeutumiseen, vähän samoin kuin Ranskassa. Siinä missä naisten kengät olivat tyylikkäitä, myös miesten kengät ovat selvästi viimeisen päälle mietittyjä.

Kiertelimme vanhaa kaupunkia, söimme pienessä pizzeriassa ja ilta pimeni nopeasti. Kun lähdimme hotellille, ajoimme tietysti oikean ulosmenoportin ohi. Jatkoimme matkaa ja GPS laski meille ystävällisesti uuden reitin, johon luotimme.

Kadut kyllä lupaavasti laskivat alaspäin eli olimme laskeutumassa vuorelta, mutta ne muuttuivat kapeimmiksi ja kapeimmiksi. Auton peilit hipoivat seiniä molemmin puolin ja ulkona oli pilkkopimeää. GPS uskoi kuitenkin lujasti omaan reittiinsä ja koska meillä ei ollut vaihtoehtoja (autoa ei olisi saanut käännettyä mitenkään), ajoimme sitkeästi eteenpäin.

Lopulta tie muuttui katu kadulta leveämmäksi ja olimme keskellä vanhaa peltoa. Pellon laitaa myöten pääsimme takaisin ihmisten ilmoille ja hotellille.

Kesälomani alkoi ja vettä tuli eilen illalla kuin saavista kaataen. Danielin piti viedä koirat ulos, mutta kun hän avasi etuoven, kuului huuto:"Äiti!". Äänensävy oli sellainen, että menin katsomaan mikä oli hätänä. 

Ovemme edessä virtasi vuolas, syvä puro. 

Ulkona ei sää lupaile kesälomaa auringossa, mutta optimistina ostin lepotuolit takapihalle.

Minun kesälomani on julistettu alkaneeksi.

Olimme yötä Jyväskylässä Rantasipissä. Hotelli oli hyvä, kaikkien mittapuiden mukaan. Söimme illallisen parvekkeella, josta oli huikeat näköalat.

Illallisen jälkeen kävimme vielä hohtokeilaamassa, emme ihan olisi pärjänneet kisoissa, mutta hauskaa meillä oli.

Syötyämme aamiaisen, lähdimme ajelemaan kotiin päin...

Meidän piti alunperin mennä tänään mökille, mutta säätiedotuksen luvatessa sadetta, päätimme kuitenkin pysytellä kotona. Kun sadetta ei sitten kuulunut, otimme pyörät ja lähdimme ajelemaan tutulle metsäreitille. Meillä on mukava ympyräreitti, jossa on vain alamäkeä. Tiedän, ettei se ole fyysisesti mahdollista, mutta reitti vain tuntuu valuvan alaspäin : )

Metsä oli täynnä kukkia, valkovuokkoja oli joka puolella. Kosteikossa oli rentukoita ja mustikoita on paljon. Alla olevan kukan nimeä en tiedä, mutta se levittäytyi häikäisevän keltaiseksi matoksi. 

Kun palasimme kotiin, huomasin pensasaitani alkavan valmistautua kukintaan.

Oli mukavaa viikonloppuna syödä kotona, mieheni kokkasi ruokaa, joka melkein vei kielen mennessään. Olemme tällä viikolla käyneet lähes joka päivä yhdessä lounaalla todella hyvässä lounasravintolassa, jonka patonkia rakastan yli kaiken.

Jos tämän viikon päivillä olisi yksi yhteinen nimittäjä, se olisi erinomainen ruoka. Nam...

Lapsukaiseni seuraavat vanhan äitinsä mielenkiinnonkohteita kiitettävällä aktiivisuudella. Kyllä, tällä hetkellä undulaatit ovat melko korkealla jakamattoman huomioni saannissa.

Söimme äitienpäivälounaan mökkireissun sijasta. Alunperin tarkoitus oli järjestää talkoot mökillä, mutta lauantain taukoamaton sade ja tämän päivän sadekuurot saivat meidät unohtamaan talkoot ja siirtämään aherruksen kesäviikonloppuun.

Yael oli leikittämässä partionjohtajia Aarteenvartija-leikkikurssilla. Yaelin vastuulla oli hankkia porukalle hupparit ja housut. Niille, jotka eivät helposti muista tyttäreni nimeä, on nyt kätevä keino virkistää muistiaan.

Kuopukseni halusi tietokoneen alakertaan, joten sitä varten oli hankittava tietokonepöytä ja näyttö. Kun piipahdimme Ikeassa, löysimme eteiseen arkun, peilin ja maton, mutta emme tietokonepöytää. Kello oli puoli tuntia ennen kauppojen sulkemisaikaa, kun löysimme kolmannesta huonekalukaupasta sopivan pöydän.

Koska jääkaappi oli tyhjä, painelimme vielä kaupan kautta ostamaan einestä huomiselle.

Lotta siis lähti kuin lähtikin  : )

http://exitfinland.blogspot.com/

Yael halusi isänsä kiinnittävän peilit eteisen seinälle ja päätin lähteä mukaan tekemään tupatarkastuksen.

Kämppä alkaa olla mukava, huonekalut lähes paikoillaan ja asunto on kaiken kaikkiaan viihtyisä.  Koirat ja leopardigekot ovat kotiutuneet kiitettävästi.

Sain vinon pinon Portmeirionin "The Botanic Garden" lautasia. Sanalla sanoen, ne ovat ihania. Kiitos lautasista : )

Pääsiäinen tuli ainakin minulle tarpeeseen. Otin pari päivää lomaa ennen pääsiäispyhiä ja olen saanut kotona siivottua, luettua pari kirjaa ja tehtyä rästissä olevia hommia.

Kuopukseni oli viime yön solid sienessä pelaamassa. Tekstari herätti minut aamulla 5.50 ja hyppäsin puoliunessa auton rattiin hakeakseni hänet Oulunkylästä. Palattuani käänsin neljä World Visonin kummikirjettä kummeilta Keniaan kummilapsille.

Kävimme eilen moikkaamassa vanhempiani ja tietty Wandaa. Yleensä kun tulen, Wanda häipyy sängynpeiton alle piiloon, mutta nyt sain napattua kuvan kissaneidosta.

Esikoiseni päätti markkinoinnin opintonsa, sai lopputyönsä valmiiksi ja laittoi uuden blogin pystyyn. Minusta se on aika mainio.

Erityisen vaikuttunut olin videosta, jonka hän oli tehnyt itsestään.

Lisäksi odotan innolla kirjaprojektin edistymistä, sillä oman kirjan kirjoittaminen oli Michaelin haave jo lapsena.

PetExpossa oli tänään kiva akvaario akvaarioseuran standilla. Pitäisiköhän siivota omakin akvaario???

Tilintarkastus oli maaliskuun puolessa välissä, mutta löysin kännykästäni kuvan, jonka otin Mikaelin luona tilejä tarkastaessamme... Mahtava akvaario keittiössä, se on kuin taulu. Olemme tarkistaneet yhdessä akvaarioseuran tilejä vuodesta 1995, joka toinen vuosi meillä ja joka toinen vuosi Mikaelin luona.

Fitness clubin tilintarkastajaksi lupauduin myös, mutta heidän tilinsä ovat hieman hakusessa ja vuosikokouksen päivää siirrettiin parilla viikolla.

Mieheni suureksi järkytykseksi Yael muutti pois kotoa. Syynä järkytyksen syvyyteen oli varmasti se, että isin pikkutyttö oli kasvanut huomaamatta aikuiseksi.

Asiaa helpotti hieman se, että isoveli oli jo muuttanut omaan kotiin ja todistettavasti selvinnyt hengissä.

Mutta myönnettäköön, ei siitä ole pitkä aika, kun pikkuveljen kanssa vielä touhuttiin kaikkea mielenkiintoista, kuten aarteen etsintää metallinpaljastimella vuonna 2002.

Mieheni teki yllätysruokaa, täytettyjä lettuja. Nyt niille, jotka eivät tunne minua, niin voin kertoa, että teen lähes mitä vain jos saan lettuja. Letut hillolla, voiko mikään olla parempaa... Paitsi, nuo täytetyt letut olivat ihan huippujuttu.

Olemme myös tehneet pientä pintaremonttia + siivousta. Yael on muuttamassa, joten tilaa vapautuu kaapeista hitaasti mutta varmasti. Keittiöstämme lähti pari laatikollista tavaraa, huomaan varmaan sitten aikanani kaipaavani sitä sun tätä.

Taivaalla tapahtuu - komeetta Lulin on tänään lähinnä Maata, joten sen voi
havaita myös paljain silmin (kiikareita suositellaan), jos taivas vain on kirkas. 

Ursan sivuilta löytyy paikkakuntakohtainen tähtikartta,
jossa voi käydä katsomassa mistä päin taivasta Lulin löytyy (se on nyt
lähellä Saturnusta). Linkki Ursan tähtikarttapaikannukseen löytyy täältä
www.ursa.fi/extra/taivaalla/tahtikartta/

***

Aurinkoa parhaillaan lähestyvä komeetta tulee kirkastumaan himmeästi paljain silmin näkyväksi. Nimikoodia C/2007 N3 (Lulin) kantava komeetta kirkastuu ennusteiden mukaan magnitudin 6 kirkkauteen tammikuun lopussa ja saavuttaa maksimikirkkautensa, noin magnitudin 4,5, helmikuun puolivälissä.

Lulin on hyvin eksentrisellä radalla eli se käy erittäin kaukana Auringosta kauimmaisessa pisteessään. Komeetan aiemmasta vierailusta aurinkokunnan sisäosissa on luultavasti kymmeniä tuhansia vuosia.

Komeetan löysivät Quanzhi Ye ja Chi Sheng Lin heinäkuussa 2007. Nimensä komeetta sai Lin työskentelypaikan, Taiwanissa sijaitsevan Lulinin observatorion mukaan.

Tällä hetkellä komeetan kirkkaus on noin magnitudia 7,5 ja se on matalalla itätaivaalla juuri ennen Auringon nousua. Havaintomahdollisuudet paranevat kevään mittaan. Lähde

***

Blogitekstiä Lulinista "HELMIKUUN 24. päivä on vihreä kaunotar kaikken lähimpänä Maata tällä erää. Silloin se on vain muutaman asteen planeetta Saturnuksesta, joka sijaitsee nyt Leon kiinto- tähtisikermässä.
Planeetta Saturnus taas näkyy paljaalle silmälle  ja komeetta Lulin saattaa silloin näkyä myös. Nasan mielestä jo tässä vaiheessa jokaisen pitäisi olla hereillä katsomassa komeettaa."

Tavaravalikoima on pikkuhiljaa lisääntynyt, kun olemme löytäneet hyviä tukkuja, mutta "mitäpä sitä suotta potentiaalisille asiakkaille kertomaan" -mentaliteetilla on menty eteenpäin... Viikonloppuna sain vihdoin päivitettyä nettikaupan lähes kuukauden odottelun jälkeen.

Wosbee shop on ilmainen nettikauppa ja se on toiminut ihan hyvin. Pientä nikottelua on aiheuttanut mm. se, etten keksi miten "password recovery" voitaisiin vaihtaa suomenkieliseksi tekstiksi. Mutta sitä ei näy tietävän kukaan muukaan Wosbeen helpdesk mukaanlukien, joten olen pikkuhiljaa alkanut hyväksyä sen featurena (ominaisuutena), en bugina (virheenä).

Jos haluat, voit käydä antamassa äänesi kaupallemme ja samalla tutustua muihin wosbee-kauppoihin.

Jos sinulla ei ole mitään järkevää tekemistä, niin tuossa yksi vaihtoehto ajan tappamiseen

Testi, 18 on tavoite...

esikoiseni 21,68
kuopukseni 17,70 (tosin väitti, että on saanut koulussa kunnon hiirellä yli 60)
minä 2,34 -> 16,76 (hirveästi yrittämällä)

Ps. tuo vain todistaa, että jotkut viettävät liikaa aikaa tietokonepelejä pelaillen...

Mutta ei mitä tahansa lautasia. Ystäväni on keräillyt lähes koko sarjan Portmeirionin "The Botanic Garden" astioita. Itse aloitin "Pomona" sarjan keräilyn hänen innostamanaan.

Nyt sain häneltä tuon yllä näkyvän lautasen ja katsotaan, innostunko keräämään niitä...

Olin tänään lapsuuden ystäväni luona kylässä ja syystä tai toisesta tuli kaivettua vanhoja valokuva-albumeita esiin. Ylhäällä Ville, ensimmäinen rottamme, ehdottomasti maailman paras rotta ystäväni sylissä.

Alhaalla Ilpo, aivan uskomaton undulaattimme. Kuvassa myös Ilpon rouva, joka hankittiin Ilpolle vanhuuden päiviä ilahduttamaan.

Sokerina pohjalla ystäväni koira, joka oli hieman huumorintajuton välillä, muuten mukava hauva kyllä.

Tuttavaperheemme tarjosi eilen lounaan ja tarjolla oli thai herkkuja. Alkuruoaksi munakoisoa, pääruoaksi kanaa ja jälkiruoaksi jäätelöä ja litsi hedelmiä.

Yael oli leikittämässä partion johtajia viikonloppuna Kiljavalla Haaraparrassa. Yael leikitti porukkaa perjantai-iltana pimeissä leikeissä klo 23 alkaen. Lauantaina Yael ja Jenni vetivät kontaktileikit.

Aamu alkoi nopealla pikkupaniikilla, päätin lähteä töihin alunperin suunnittelemani etätyöpäivän sijasta. Koska en ollut pakannut mitään valmiiksi, kahmin tavaroita  mukaani edetessäni sängystä kohti eteisen ovea.

Töissä oli hieman kiirettä ja lento Berliiniin meni rutiinilla. Armahdin vieressäni istuvaa miestä, kun hän aloitti Italehden kolmanteen kertaan alusta ja tarjosin Hesaria.

Nyt nakuttelen tätä hotellihuoneessa, tekisi mieleni mennä nukkumaan, mutta sitten valvon aamuyön.

Aamun kiire kostautui, unohdin piilolinssinesteen kotiin. Ei ole ensimmäinen kerta. Rakkaat lukijani, voin vakuuttaa, että aamu alkaa mielenkiintoisesti, kun työntää vesijohtovedessä yön yli lilluneet piilarit silmiinsä. Tänään minulla on lähdevettä mukanani, ehkä se vähän pehmentää aamua.

***

Ps. Lähdevesi oli huomattavasti pehmeämpi kokemus kuin kraanavesi silmäparoilleni.

Saimme viimein aikaiseksi mainoksen Konalan seinälle. Nyt viikonloppuna uusin myös kotisivujeni ilmeen. Puolet sivustosta on päivitetty, puolet päivittämättä.

Kotisivujen teossa ärsyttävintä on varmaan hitaus. Vaikka olisi kuinka nopea, jotkut asiat ovat vain hitaita tehdä. Sitten joskus joku pieni asia voi jumittaa puoli tuntia, tunninkin, ennenkuin keksii, miten se olisi hyvä tehdä.

Luova minäni tarvitsi jotain näpräämistä ja niinpä loin uuden blogipohjan itselleni. Jos olisi aikaa... niin voisin tehdä vaikka mitä kivaa blogipohjan kanssa. Pohjien luominen on melko helppoa.

Teille kaikille, joilla tekemisen pula vaivaa, ei kun pohjia näpräämään : )

Inspiraatiota voi käydä etsimässä BlogiPohjatBluesta. Pidin kovasti vanhasta kamerasta ja lukutoukasta, joiden mallit löytyvät tuolta.

Hyvä html värikartta löytyy tuolta.

Michael tuli käymään Akun kanssa lounaalle ja oli tosi mukavaa nähdä häntä. Huomaan, ettei sillä ole niin väliä, näenkö häntä viikon vai kahden välein. Aina tuntuu, että aikaa on vierähtänyt mahdottomasti viime näkemisestä. Michael aloittaa palkallisen työharjoittelun ja lopputyön tekemisen huomenna.

Yael tuli aamulla kotiin kaverinsa luota ja lähti samantien remontoimaan Konalaan koirakoulun tiloja Camillan avuksi (omistajan vaihdos Lily's tiloissa) ja kouluttamaan ryhmiään. Tänään on agi A:ta, B:tä ja koiratanssia. Maalausurakka jatkuu tuntien jälkeen kello seitsemältä. 

Daniel taasen lähti lounaan jälkeen Michaelin luokse pelaamaan, älkää kysykö mitä. Ilmeisesti Xbox juttuja, sillä rummut ja kitarat pakattiin autoon poikien lähtiessä.

Yksi varma merkki kevään lähestymisestä on akvaarioseuran perinteinen keväthuutokauppa (21.3.). Sinne voi viedä turhat altaat, kasvit, kalat ym., mikä on hyvä asia. Huonompi juttu on se, että minun luonteellani sieltä tullaan kotiin päin syli täynnä uusia kivoja kasveja ja kaloja.

Mutta pakko merkitä kalenteriin kuitenkin. En ole tainnut vuosiin missata sitä...

Tässä hauska testi, voit tsekata kumpaa aivopuoliskoa käytät. Jos kuvan nainen pyörii kellon suuntaisesti, käytät oikeaa aivopuoliskoa. Oikea aivopuolisko käsittelee tunteita, symboleita, filosofiaa ja uskontoa. Jos nainen pyörii vastapäivään, käytät vasempaa aivopuoliskoa, joka keskittyy logiikkaan, sanoihin ja matematiikkaan.

Voit vaikuttaa tietoisesti naisen pyörimissuuntan esim. laulamalla laulua (nainen pyörii myötäsuuntaan) tai alkamalla laskea yhteenlaskuja, jolloin nainen pyörii vastapäivään. Jos matikka ei auta, vastapäivään pyöriminen onnistuu, kun luet sivun laidassa olevia tekstejä ja katsot sivusilmällä naista. Harjoittelemalla onnistut : )

Guitar Heron innoittamana taloomme tuli sähkökitara. Yksinkertaiset kappaleet ovat tunnistettavissa, jos kuuntelijat ovat tarkkaavaisia. Kuulijakunta on kuitenkin herttaisen yksimielinen siitä, että heikkokin sähkökitaraesitys on parempi kuin Guitar Hero naputus.

***

Niille, joille Quitar Hero on tuntematon juttu, niin soittoa voi ihailla tuolta. Täydet pisteet tuli...

Eilen illalla tein sen mitä olin jo pidempään luvannut. Paikkasin kuopukseni suosikkifarkuista lähes nyrkin mentävän reiän... Niistä tuli hyvät, vaikka vihjailinkin uusien farkkujen ostamisen puolesta.

Sitten tuolini viereen ilmestyivät kuopukseni toiset farkut, jotka piti lyhentää.

Tyttöni collegehousut kaipasivat parsimista, samoin kuin pusero (kaikki kuulemma korvaamattoman rakkaita vaatteita, joihin typerät koirani = Rousku ovat purreet reiän). Sitten joukon jatkoksi tuli kahden paidan olkaimien uudelleen muotoilu.

Lopulta suljin koneen ja ilmoitin ompelimon olevan suljettu.

Lauantaina suunnistimme tyttöni kanssa kohti Kaisan kotia. Kyösti Kallion vaimo Kaisa perusti aikoinaan lepokodin naisille, jotka "elämän vaikeuksista ja ruumiillisista sairauksista masentuneina tai henkisesti väsyneinä kaipasivat tervehtymistä ja sielunrauhaa".

Kaisan kodissa on paljon kodinomaisuutta ja kiehtovia yksityiskohtia.

Ruokaillessa katselimme tyttöni kanssa ympärillemme ja tunsimme vanhan kartanon hengen ympärillämme.  Mutta siihen kartanoromantiikan henki loppuikin meidän osaltamme.

Tyttöni katseli mietteliäänä (ylhäällä vasemmalla) näkyvää huonetta ja sanoi:"Jos tämä olisi minun kotini, laittaisin tuohon huoneeseen hyvän mattopohjan ja miniagilityradan". Kyllä, näin sieluni silmin erinomaisen tokotreenitilan.

Itse katselin hänen olkansa yli toista huonetta (ylhäällä oikealla) ja ajattelin, jos poistaisin huonekalut, saisin kaikki siemenkylvöni mahtumaan tuohon tilaan hyvin. Voisin hieman laskea huoneen lämpötilaa ja minulla olisi täydellinen kasvihuone...

Oven suussa oli mainiot tuolit, ne vain tarvitsevat kartanon ympärilleen....

Kun kotiuduimme huoneeseemme tyttöni päätti hieman askarrella... Minä luin yhteensä kolme kirjaa, mm. Tuula Sariolan "Ahneus kasaa, kuolema tasaa". Nuorempana luin paljon, nyt tuntuu, ettei aika riitä kunnolla lukemiseen.

Alakuvassa näkyvästä kuvasta voitte ratkaista kuva-arvoituksen, kumpi puoli huoneesta kuului minulle ja kumpi tyttärelleni? Lattialla oleva sotku jakautui todella hienosti juuri keskiviivalle, vaikka kuvakulma ei ehkä ole paras mahdollinen.

Ulkona ilma oli talvisen harmainen. Sisällä oli kauniita kukkia, allaolevan arvelimme olevan orkidea ja se oli todella hieno.

Ruoka oli pöydässä valmiina, mikä oli kaikille stressaantuneille luonnollisesti hyväksi. Kylpyläpuolella oli lämpimät vesielementit ja nautimme savikääreistä ja intialaisesta päähieronnasta, johon oli yhdistetty jalkakylpy.

Kuvassa ei näy tipuset hyvin, mutta fasaaniperhe tepasteli kadulla niin, että autolla joutui pysähtymään ja odottelemaan, ennenkuin pääsi jatkamaan matkaa.

Nyt on siis sekin saatu tieteellisesti todistettua. Puut kommunikoivat...

Turun yliopiston tutkija Elina Mäntylä oli testannut asiaa Kevolla Lapin tutkimuslaitoksella pajulinnulla, sahapistiäisen toukalla ja tunturikoivulla (HS 12.1.2009). Kun koivussa oli pistiäisen toukkia, se lähetti avunpyynnön linnuille.

Avunpyyntöjä on kahta lajia. Kasvit voivat erittää hiilivety-yhdisteitä, joiden avulla petuhyönteiset ja petoloiset pystyvät haistamaan toukat, jotka syövät koivua.  Toinen tapa välittää viesti on värin muutoa. Koivun väri muuttuu, kun sitä syödään. Lehdet yhteyttävät silloin vähemmän eivätkä ole yhtä vihreitä kuin tavallisesti.

Linnut voivat joko haistaa nämä koivut tai nähdä värimuutoksen.

Vastaava tutkimus samoin tuloksin on tehty Turussa Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa talitiasilla, sinitiaisilla, tunturimittarin toukilla ja rauduskoivulla. Myös kansainväliset tutkimukset osoittavat samanlaisia tuloksia.

Mitäköhän seuraavaksi? Minusta kuitenkin aika vekkuli juttu...

Vuodatus.net päivitti blogin ja paljon uusia kivoja juttuja tuli, mutta mutta... Entinen blogipohjani (punainen) meni kierrätykseen (ääkköset eivät toimi) ja uudet pohjat, joita lupaillaan, eivät vielä ole valmiit...

Mutta nyt siis toistaiseksi tämä pohja, katsotaan saanko linkit vielä näkymään...

***

Ja kyllä, linkit olivat korjattu tätä kirjoittaessani.

Camilla palasi Mauritiukselta ja kävimme katsomassa Camillan ottamia kuvia matkalta. Tunnetteko meren tuoksun? Auringon lämmön ihollanne? Hiekan varpaissanne?

Jos haluatte mukavalle lomamatkalle, niin ei kun Mauritiukselle rentoutumaan.

Kuvia katselemassa oli myös Riimu ja Delfoi. Istuimme Riimun kanssa sohvalla kaksistaan ja murisimme yhdessä Camillan kahdelle flätille. Yael sanoi, että olimme kuin kaksi marjaa. Otin sen kohteliaisuutena. Delfoi viihtyi Yaelin kanssa.

Niin se vuosi taas vierähti ja uudet kujeet edessä... Vanhan loppu on aina uuden alku.

Minulla ja tytölläni on ollut "omaa kivaa" näin pyhinä, kun päätimme käydä käsiksi vaatekaappeihimme. Aloitimme housuistamme ja valokuvasimme kaikki vaatekaapeistamme löytyneet housut. Katselimme kuvia kriittisesti ja tarkoituksena on heittää kaikki kammottavat vaatteet pois ja uudistaa vaatekaappi pikkuhiljaa tekemättä vanhoja virheitä.

Minulla on perinteinen ongelma, kaappi pullollaan vaatteita, mutta ei mitään päälle pantavaa.

Ylläolevassa kuvassa, kun olimme jo kuvanneet kaikki housumme, tyttöni pyysi minua kokeilemaan omia farkkujaan, kun valittelin miltä näytin useimmissa housuissa. En uskonut mahtuvani tyttöni farkkuihin, mutta mahduin kuin mahduinkin, vatsa sisään ja ....

Mitä tästä opimme? Jatkossa minun ei tarvitse enää vaivautua kauppoihin, vaan voin laittaa tyttöni asialle ja vain nauttia uusista vaatteista. Vaateostokset eivät koskaan ole olleet vahvin puoleni, eikä shoppailu mieliharrastukseni. Valitettava tosiasia taitaa vain olla, ettei tyttöni viihdy kaupoissa sen paremmin kuin minäkään...

Seuraavaksi pitäisi käydä käsiksi puseroihin...

Olipa kerran, kauan kauan sitten, täsmälleen ottaen 16 vuotta sitten joulu ja joulurauha eräässä perheessä.

Sitten äiti ilmoitti, että lapset joutuvat maanpakoon yön yli isovanhempiensa luokse, sillä eräs nuori herra ilmoitti tulostaan. Lasten ilmeistä voi päätellä, että uutiseen ei suhtauduttu varauksettomasti. Mutta lyhyen keskustelun avulla selvisi kuitenkin, että kyseessä olisi ihan harmiton veikko tulossa perheeseen... Ei syytä huoleen, hymyä huuleen!

Niinpä syntyi pieni poika, ei seimeen, mutta jotain sinne päin...

Ja pojasta kasvoi puolessa vuodessa koko perheen päivänpaiste. Hyvää syntymäpäivää Daniel!

Kävimme koko porukka vanhempieni luona jouluaterialla joulupäivänä. Äitini oli laittanut hirvipaistia, sienikastiketta, laatikoita ja graavilohta. Ruoka oli hyvää ja oli kiva istua valmiiseen pöytään.

Lapsukaiseni hakivat Michaelin Wiin meille kotiin ja pelasivat illalla. Normaalisti tietokonepelit ovat vähän tilaa vieviä juttuja, mutta Wiitä varten nostimme olohuoneen pöydän syrjään, jotta saimme lattian tyhjäksi pelaajille. Keilatessa Rousku oli pahasti tulilinjalla TV:n edessä ja kun mieheni laittoi keilapallon vierimään, hän huitaisi Rouskua peliohjaimella. Auts!

Sitten pelattiin tiukkoja golf- ja tennisturnauksia, mutta silloin koirat olivat jo suosiolla siirtyneet turvallisempaan paikkaan.

Nyrkkeilyottelu oli katsojien kannalta turvallisin peli. Siinä liikkeet olivat melko pienellä alueella verrattuna muihin peleihin.

Michael tuli meille eilen illalla myöhään kun Yael haki hänet töistä. Roosa on Akun kanssa Savonlinnassa vanhempiensa luona joulunpyhät.

Oli mukava herätä aamulla, kun Michael oli kotona. Pojat koristelivat kuusen ja mieheni valmisteli jouluaterian Yaelin kanssa, kun olin isäni kanssa mummin luona.

Jouluaterian jälkeen lapset lähtivät porukalla Michaelin luokse pelaamaan uutta Wiitä. Yael ja Daniel palaavat tänne ja Michael menee kaverinsa luokse yöksi pelaamaan (yllätys yllätys) Wiitä. Aamulla hän tulee kotiin ja menemme vanhempieni luokse. Sitten Michael on vielä yhden yön täällä ennenkuin palailee kotiin ja arkirytmiin.

Toivotan joulurauhaa joulun pyhiksi kaikille blogiani lukeville, nauttikaa perheestä, ystävistä, hyvästä ruoasta ja kirjoista.

Nyt joulun lähestyessä on ollut aikaa lueskella kirjoja ja olenkin nyt lukaissut muutaman kirjan.

Yael sai lahjaksi Helmiriitta Honkaselta omistuskirjoituksella kirjan Jouluperhonen, joka on omaelämäkerrallinen tarina Helmiriitan elämästä perustuen päiväkirjamerkintöihin ja vanhoihin piirustuksiin. Koska Helmiriitta on syntynyt 1920 ja oma mummini on syntynyt 1919, luin lähes henkeä pidätellen Helmiriitan tarinaa hänen lapsuudestaan ja elämästään halki sotien.

Koska Helmiriitta on paljasjalkainen helsinkiläinen, niin monia tarinoita Helsingin keskustasta ja pommituksista olen kuullut myös mummiltani.

Pari kirjaa luin numerologiasta liittyen tooraan eli vanhan testamentin Mooseksen kirjoihin. Kirjat käsittelivät melko pinnallisesti erilaisia korvaussalakirjoituksia, notarikonkoodia, gematriaa (sanojen jakamista numeraaleiksi) ja els-koodia (tasavälisten kirjainten sarjat). Hurjassa nuoruudessani opiskelin yliopistolla teologian kurssien ohessa kaikki heprean kurssit, joten minun oli melko helppo seurata koodien muodostumista kirjojen esimerkeissä.

Hieman syvemmälle raamatun saloihin yleisellä tasolla upouduin mummini kirjahyllystä löytämäni kirjan "Raamatun salaisuudet" kanssa. Kirjaan on kerätty raamatun tarinoiden aiheisiin liittyviä myyttejä / tarinoita muista kulttuureista sekä karttoja ja kuvia. Alkusyksystä luin melko paljon egyptin mytologiaan liittyvää kirjallisuutta, joka tästä toisesta näkökulmasta sivuaa Mooseksen oleskelua Egyptissä Seti I:n aikoihin. Sitten Ramses II nousi valtaan ja laukaisi vitsausten sarjan ja lopulta vaelluksen autiomaan halki luvattuun maahan.

Lukaisin myös pari Paolo Coelhon kirjaa, Bridan ja Pyhiinvaelluksen.

Eilen illalla luin Margaret Millarin dekkarin "Kuin enkeli".

"Joe Quinn ei todellakaan ollut mikään enkeli, päinvastoin. Hän oli pelannut viimeiset lanttinsa Renossa ja oli valmis miltei minkälaiseen toimeksiantoon tahansa. Joten kun keskellä-ei-mitään majailevan epämääräisen uskonlahkon sisar tarjoaa hänelle epämukavan yösijan ja satakunta taalaa etumaksua, hän on valmis kuin lukkari sotaan. Tehtäväkin on helppo: Joen tarvitsee vain löytää kuollut mies..."

Muistan taas, miksi minusta ei tullut ohjelmoijaa. Eilen ponnistin kaikki skriptaustaitoni viimeistä pisaraa myöten ja onnistuin kuin onnistuinkin laittamaan nettikaupan tytölleni pystyyn. Tein lounasta lukuunottamatta töitä 12 tuntia ja 3 tuntia meni kuvien ottoon, muokkaamiseen ja sivustolle lataamiseen.

Kuvien laadussa on vielä viilaamista (en ollut illalla klo 21 jälkeen pirteimmilläni) + siellä on vielä jotain, jonka olisi voinut tehdä paremmin, mutta...

Nyt kun tiedän "miten" se tehdään, ehkä pystyisin tekemään saman (nettikaupan pystyttämisen) puolessa  tuosta ajasta eli normaali työpäivän puitteissa.

Michael evaluoi alkuviikosta mahdolliset vaihtoehdot ja päätyi kolmeen vaihtoehtoon.

Maksullisia vaihtoehtoja oli kaksi Clover Shop ja MyCashFlow. Mutta koska kyseessä on aloitteleva yritys, niin turvallisinta oli aloittaa ilmaisesta vaihtoehdosta. Wosbee on ilmainen palvelu, jota on kehuttu. 

Wosbeessa on monipuoliset ominaisuudet ja pystyttäminen onnistuu lähes keneltä vain (=jos minä onnistuin, se ei ollut mahdotonta). Mutta nyt se on "up and running" ja tyttöni voi hoitaa sen jatkossa. En halua nähdä tietokonetta sataan vuoteen, mutta kun toivun eilisestä hienosäädän pikkuhiljaa nettikaupan ulkoasua.

Sain ihanan kukkakimpun vierailtani. Kun sanoin Yaelille kukkia katsellessani, että pidän kovasti valkoisista kukista, hän sanoi, että niin pidät keltaisistakin. Niin. Pidän myös punaisista. Ja vaaleanpunaisista.... Ja sinisistä...

Tänään olin ensi kertaa uudella kuntosalilla. Plussaa on taulu-TV ja pinot uusia lehtiä. Miinusta se, että yksi lempilaitteistani puuttuu.

Ajattelin ottaa huomenna sykemittarin mukaan.

Kun astuin sisään serkkuni eteiseen, mikäpä muukaan siellä oli kuin ihastuttava vanha kaappi, jossa oli... nukkekoti. Serkkuni vakuutti, että se on ollut hänellä iät ja ajat, mutta en ole aiemmin kiinnittänyt siihen huomiota.

Nyt siis haluan vanhan kaapin, jotta pääsen rakentamaan omaa nukkekotiani... Mistä löydän kaapin? Minne laitan kaapin täpötäydessä asunnossamme, vaikka sellaisen löytäisinkin???

Serkkuni meni kihloihin ja löysin paikallisesta kukkakaupasta kivoja vaaleanpunaisia neilikoita. Paikalla oli 1v 2kk pikkuprinsessa, jolla oli hymy herkässä.

Illalla jatkoin sosiaalista elämääni kotona, kun perhetuttumme tulivat kyläilemään. Mieheni oli laittanyt hyvää syötävää ja vieraat toivat tullessaan pullon israelilaista punaviiniä.

Perjantaina oli päällä ainainen leirille lähtöä edeltävä kaaos. Olen ihan varma, että jossain perheessä on lapsia, joilla on leirille tarvittava tarvikelista hyvässä tallessa ja tavarat pakattu jo edellisenä iltana. Puuttuvat tavarat ostettu edellisellä viikolla... Sievät ja rauhalliset lapsukaiset seisovat puoli tuntia ennen lähtöä huivit kaulassaan ja rinkka selässään, valmiina lähtöön.

Meillä leirille lähtö tapahtuu niin, että tuntia ennen lähtöä aletaan etsiä listaa. Sitten juostaan paniikissa ylös alas ja etsitään tavaroita. Missä on makuupussi? Kuka on piilottanut partiohuivin? Missä on taskulamppu? Miksi siinä ei ole pattereita? Lämpimät vaatteet, onko sinulla lämpimiä vaatteita? Äiti, vaelluskengät ovat liian pienet! Milloin sinun jalkasi kasvoivat niistä ulos?

Mutta Yaelin piti siis olla kahdella leirillä yhtä aikaa... Niin tiedän kyllä, ei ole mahdollista olla kahdella leirillä yhtä aikaa, paitsi jos on Yael. Hän meni ensin leikittämään lapsukaisia Mämmikouraan, mainos lupasi, että leirillä oppii 50 uutta leikkiä. Yael opetti uusia leikkejä keskiyöhön, katsoi, että porukka vaipui unten maille ja ajoi yötä vasten kotiin Kiljavalta.

Sitten lauantaina lounaan jälkeen hän suunnisti Jouluredulle Luukkiin, jonne Daniel oli jo mennyt perjantaina. Jouluredu on Mastonvartijoiden yhteinen viikonloppuleiri.

YT-neuvottelut siirtyivät viikolla eteenpäin, mutta muuttomme pysyi aikataulussa. Siivosimme tiloja koko viikon ja saimme kuin saimmekin kaiken 10 vuoden aikana kertyneen omaisuuden laatikoihin. Labrassa huomasin miehisen sisustuselementin... Kello oli käytännöllisesti kiinnitetty kengännauhalla kattoon.

Toimiston puolella sain oman työpisteeni mahdutettua yhteen laatikkoon. Uudessa osoitteessa taivas kirjaimellisesti putosi alas, kun lampun ritilä tuli rämisten alas. Onneksi kukaan ei ollut alla. Kuka uskoo enteisiin?

Akvaarioni leväongelma on helpottamassa ja konnanputki on alkanut viihtymään hyvin.

Pomoni pomo tuli Saksasta käymään ja tarjosi meille illallisen Kellarikrouvissa. Espalla oli puut laitettu vekkulisti valonauhoilla.

Työviikko oli ja meni, ihmiset valmistautuvat YT-neuvotteluihin. Koko osasto on melko lamaannuksissa, katsoopa minne vain, niin ihmiset ovat kerääntyneet pieniin porukoihin ja pohtivat tilannetta. Kun kaksi juttelee, niin kohta ympärillä on viitisen ihmistä.

Aamulla hilpeyttä herätti pohdiskelu siitä, miten työntekijöiden edustaja saisi näyttävyyttä. Ulosmarssi? Hilpeyttävä herättävä osio oli se, että porukastamme tuskin kukaan viitsisi marssia ulos, joten TV-kameroiden olisi zoomattava tosi tarkasti, jotta saataisiin vaikutelma näyttävästä ulosmarssista.

Henkilöstöosaston puolelta saimme henkilön paikalle kertomaan faktoja fiktion sijaan ja paljon käytännön asioita selvisikin irtisanomiseen liittyen, siis jos sellainen tulee. Mitään ei ole päätetty ja molemmat osapuolet istuvat pöytään neuvottelemaan kaikkia tyydyttävästä ratkaisusta...

Eilen selvisi lopullisesti, että luottamusmies, jonka pitäisi edustaa meitä ensi viikolla neuvotteluissa on täysin hampaaton. Hänellä ei ole mitään tekemistä osastomme kanssa, eikä hän tunne tuoteperheemme taustaa laisinkaan. Mitä hän voi realistisesti tehdä yhtiömme lakimiesten edessä?

Niinpä selvitimme meitä edustavalta luottamusmieheltä, laittaisiko hän pahakseen, jos valitsisimme oman edustajamme? Ei, hän oli muutenkin ajanut asiaa siten, että saisi ehdottamamme edustajan asiantuntijakseen + hän edustaa myös muita osastoja. Kysyimme työnantajapuolelta voisimmeko vaihtaa edustajamme. Kyllä se on ok. Sitten aktiivisimmat keräsivät aamulla nimilistan osastomme työntekijöiltä ja saivat 76 nimeä kasaan ehdottamamme edustajan puolesta. Hyvä. Mutta muut luottamusmiehet ilmoittivat, että ei käy. Mitä?

Niinpä jouduimme pitämään vaalit työviikon päätteeksi, jossa ko. henkilö valittiin meitä edustamaan.

Neuvottelut ovat Suomen lain mukaan mielenkiintoiset. Työnantajien ja työntekijöiden edustajat istuvat pöytään. Neuvotteluita on käytävä 6 viikkoa. Jos sopua ei löydy, työnantaja toteaa tehneensä parhaansa ja tekee niinkuin parhaaksi näkee.

Vihdoin tuli varmistus sitä, että lukio on onnellisesti suoritettu loppuun välillä jännittävienkin mutkien jälkeen. Kirjoituspäivinä opo huomasi, etteivät Yaelin kurssit riitä päästötodistuksen saamiseen... Yael suoritti siis itsenäisesti tenttimällä lokakuussa viitisen kurssia. Väärinkäsitys johtui matematiikan kursseista, joita Yael oli suorittanut tuplamäärän, mutta niistä kirjattiinkin vain puolet siitä, mitä oli suoritettu.

Myös YO-kirjoitukset olivat iloinen yllätys, ne menivät paremmin kuin osasimme odottaa. Mm. matikan koe tuli takaisin ylempänä arvosanana kuin oli lähtenyt koulusta.

Niin ne taas pyörähtivät käyntiin, mikä sinällään ei ole uutta. Firmassamme YT-neuvotteluita käydään pahimmillaan kerran vuodessa, organisaatiota rukataan kolme kertaa vuodessa...

Mutta nyt uhan alla on koko osastomme, joten saa nähdä kuinka käy. Tunnelmat vaihtelevat työmotivaation etsimisestä toiveikkaaseen odotteluun. Toiveikasta odottelua aiheuttaa lupaillut "kultaiset kädenpuristukset", jos työntekijä nostaa vapaaehtoisesti kytkintä.

Paketteja tarjotaan muutaman vuoden välein ja pääsääntöisesti avainhenkilöt nostavat ne ja palaavat vuoden kuluttua firmaan käytyään välillä jossain muualla töissä. Tämä onkin aina hauska ruletti, sillä jokaisen on arvioitava, onko avainhenkilö, jota kaivataan takaisin vai ei niin avainhenkilö, jonka takana portit kolahtavat kiinni ja työura on ohi. Koska paketti on huomattava, on tarkkaan harkittava, uskaltaako lähteä leikkiin.

Fiksuimmat tietty hakevat jo valmiiksi uuden työpaikan toisesta firmasta ja kuittaavat kultaisen kädenpuristuksen ilman riskiä työttömyydestä. Ajoitus on kaikki kaikessa ja nykyisin kokousten alussa tai lopussa mietitäänkin eri porukoissa parasta taktiikkaa miten menetellä. Jos uusi työpaikka löytyy liian aikaisin ja paketti menee ohi suun, se keljuttaa.

Toki taktiikkaspekulointien lomassa ihmiset ovat huolestuneita suunnilleen suorassa suhteessa elätettävien ja lainojen määrään. Työtoverini laittoi linkin vanhaan Spede Show pätkään ja epäilemme, että jos tämä jatkuu vielä pitkään, olemme kaikki osastollamme samassa pisteessä henkisesti.

Meillä kävi eilen asuntovälittäjä arvioimassa asuntomme hintaa. Mietimme josko realisoisimme omaisuuttamme nyt, kun se vielä on mahdollista... Asuntomme arvo oli välittäjän mukaan 2,5 kertaa korkeampi kuin mitä itse siitä maksoimme eli lainat tulisivat helposti katettua.

Michael ja Aku tulivat jo aamusta kyläilemään. Lapset laittoivat lounaan ja isänpäivälahjaksi tuli uusi lelu isälle (=perheelle). Elektroninen vaaka, joka mittaa painon, painoindeksin, rasvaprosentin, kehon sisäelimissä olevan rasvan ja luustolihasprosentin.

Sitten kävin Yaelin ja Michaelin kanssa isäni luona. Kuvassa äitini piha, joka on valmistautunut talveen.

Tällä viikolla kiirettä on pukannut. Töissä on omat kuvionsa ja nappasinkin Dilbert-kirjan vieressä istuvan työtoverini pöydältä, jossa se lojui. Päivänä eräänä hän sanoi, että mitä sitä turhaan Dilberttiä lukemaan, kun paremmat tarinat saa ihan livenä.

Ylemmässä sarjakuvassa Dilbertin pomo sanoo: "Uusi sloganimme on: paine tekee helmiä". Josta keskustelu jatkuu...

Mutta ei voi vain töitä syyttää, kyllä tämä viikko on ollut aikamoinen muutenkin...

Danielin koulussa poliisi selvitteli eilen koulu-uhkausta tälle päivälle (Jokelan muistopäivä). Poliisin kuulusteltua poikaa vanhempineen lopputulos oli, että uhkaa ei ollut. Mutta Kauhajoen jälkeen päätin pitää Danielin varmuuden vuoksi kotona. En tiedä menikö kukaan kouluun tänään...

Esikoiseni kertoi kuinka hauska oli leikkiä helikopterilla. No arvatkaapa kenen asunnossa se helikopteri lenteli lauantaina? Kun helikopteri häädettiin ulos, se melkein lensi vastapäisen talon katolle. Nyt tyttäreni lähti yökyläilemään kaverinsa luo ja vei helikopterin mennessään. He aikovat leikkiä sillä sydämensä kyllyydestä...

Toinen esikoiseni mainostama juttu oli kotikaraoke. No, nyt lapseni siis laulelivat kilpaa kanarialintujen kanssa. Michael on aina osannut laulaa, hän oli solistina peruskoulussa ja osallistui laulukilpailuihinkin. Yael on myös osannut laulaa, mutta ei ole ollut halukas laulamaan soolona. Hän kyllä oli koulun kuorossa ja esiintyi usein. Kotikaraoke poisti eston laulaa soolona yleisölle.

Illan yllättäjä oli Daniel, jota olin aina luullut laulutaidottomaksi. Mutta nyt siis korjaantui tuokin väärinkäsitys. Kuopukseni osaa laulaa hyvin (kotikaraoke arvioi laulua jokaisen lauletun lauseen jälkeen)..

Mieheni on musiikillisesti lahjakas, hän pystyy korvakuulolta soittamaan perusinstrumentteja ja toistamaan sävelmän kuin sävelmän. Minua ei ole siunattu sävelkorvalla, olisin aikoinaan halunnut koulun kuoroon, mutta minua ei huolittu sinne.

Kunhan olen yksin, minäkin aioin laulaa lurittaa tuon mainion ohjelman kanssa (tosin laitan ensin ikkunan kiinni).

Aamulla heräsin varhain ja lueskelin kirjaa. Sitten Aku muuttui levottomaksi, joten päätin viedä koirat ulos. Tyttöni heräsi viemään Akun ja paineli suoraan takaisin sänkyyn sen jälkeen.

Istahdin sohvalle ja mietin mitä tekisin kaikkien vielä nukkuessa.

Voisin siivota gerbiilit (reilun tunnin homma), pestä koiran / koiria (no...), lukea jotain kivaa kirjaa (mutta niitä oikeitakin hommia olisi), siivota alakerran (Michael ja Roosa tulossa lounaalle, mutta mutta = 200 muttaa, jos siivota pitäisi + siivosin eilen juuri ennenkuin Sari tuli kyläilemään, joten jos alakerta kelpasi Sarille, se saa kelvata Michaelille ja Roosalle), vaihtaa vedet akvaarioon (ehkä myöhemmin), skannata lupaamani kuvat Mickille (pakko tehdä tänään), päivittää kotisivuille terveysjuttuja + agilityvinkkejä (en millään viitsisi), mennä takaisin nukkumaan (kuningasajatus, mutta aamuhetki kullan kallis ja aikainen lintu madon nappaa = olen aamuihminen ja jos en saa hommia tehtyä ennen puolta päivää, ne jäävät tekemättä tältä päivältä)...

Joten kompromissina otin käteeni sitattikirjan sohvan vieressä olevasta kirjahyllystä (ostin kirjan aikoinaan kummipojalleni rippilahjaksi ja koska kirja oli niin mainion oloinen, ostin toisen kappaleen itselleni) ja aloin selailla sitä laiskasti yrittäessäni viritellä inspiraatiota tekemiseen.

Mutta osan mietelauseista voin toki jakaa kanssanne:

'Vaikka ammentaisit merestä, saisit kuitenkin vain sen verran kuin ruukkuusi mahtuu'
Hindustanilainen sananlasku

'Jos kokoamme kaiken sen mitä lääketiede tänään voi varmasti väittää, kuuluu se näin: puhdas vesi kohtuullisesti nautittuna on vaaratonta.'
Pablo Picasso

'Täyttyköön jokainen toiveesi heti'
Vanha persialainen kirous

Yllättäen sain yhteydenoton mailitse australialaiselta Mickiltä, vanhalta tutultani vuodelta 1981, ajalta jolloin asuin pari vuotta ulkomailla. En ollut kuullut hänestä sen koomin, mutta nyt... Eläköön internet! Mickin valokuvakansiosta löytyi kuvia silloisesta kaveriporukastamme, vieressäni ystäväni Minna Tonyn sylissä ja yksi kuva arvatkaapa kenestä?

Mick oli vaeltanut UK:n kautta Melbourneen ja sieltä päätynyt Tasmaniaan. Nyt hän on naimisissa ja kolmen lapsen isä.

Norjalaiset Anette ja Grethe ovat kuulemma asettuneet Andalusiaan ja heillä on siellä majatalo.

Meidän piti mieheni kanssa mennä postimerkkimessuille, jotta voin viritellä eloa vanhaan harrastukseeni. Postimerkkejä olen kerännyt ihan lapsesta asti. Viimeisin kiinnostukseni on koira-aiheiset merkit, yllätys yllätys.

Meitä odotti kirjamessuilla kuitenkin yllätys, sieltä ei päässyt postimerkkimessuille tai olisi päässyt, jos olisi kiertänyt ulkokautta. Ulkona satoi ja myrskysi, joten ehkä sitten ensi vuonna... Postimerkit kyllä odottavat.

Mutta kirjamessut olivat aika mainiot nekin. Erityisesti uppouduin antikvariaattien kirjoihin, mieheni luovutti jossain vaiheessa ja vain odotteli minua kirjapinot käsissään. Tosin ei minusta 12 kirjaa nyt voi oikein laskea suuriksi pinoiksi; ensi kerralla otan hänelle mukaan taitettavan tuolin + vetokärryt, tiedättehän mallin, jolla esim. isoäitini veti ostoksia kaupasta kotiin...

Puutarhapuolen kirjoja löysin kaksi ruusukirjaa Suuri ruusukirja ja Ruusutarha, Pihapuutarhurin päiväkirja, Ukonhattu ja ahkeraliisa sekä Suuri yrtti- ja maustekirja.

Ostin neljä kirjaa kuolemasta ja kuoleman lähikokemuksista sekä yhden ikisuosikkini eli James Herriotin Ystävistäni hellyydellä. Pyörittelin käsissäni Agatha Christien kirjoja, mutta ne jäivät kaikki sinne (huokaus).

Paolo Coelhon kirjoja oli erillisellä standilla ja sorruin uusimpaan teokseen Brida ja samalla ostin kirjan Pyhiinvaellus. Kaupan päälle tuli Valon soturin päiväkirja, mikä oli kiva yllätys.

Synkät syysillat... olen valmistautunut.

Lauantaiaamu valkeni kauniina ja aurinkoisena. Iso osa taloyhtiön väestä oli tehnyt jo etukäteen töitä ja kerännyt puutarhajätettä jätesäkkeihin. Daniel auttoi tyhjentämään säkit lavalle ja minä haravoin mieheni kanssa. Leikkasin myös etupihan pensasaidan.

Nyt olemme siis askeleen lähempänä talvea.

Ostin akvaarioon uusia kasveja, sillä minulla oli kunnollinen leväongelma päällä kesän aikana. Ostin levänpoistotabletteja, jolloin levät kuolivat, mutta niin kuolivat kaikki kasvitkin.

Levät toipuivat, kasvit eivät. Niinpä siis ostin uusia kasveja + levänsyöjäkaloja, 3 leväbarbia ja 5 juovanuolimonnia. Juovanuolimonneja minulla ei ole koskaan ollut aiemmin. Ajattelin ensin ottaa partamonneja, siellä oli myös albiinoja, mutta koska kuitenkin tavoittelen kasviakvaariota, myyjä vakuutti juovanuolimonnien jättävän kasvit rauhaan.

Esikoiseni täytti 22-vuotta, eilen illalla muistelimme mieheni kanssa hänen vauva-aikojaan. Mitäpä äitinä voi muuta sanoa, kuin että kylläpä ne vuodet vierivät nopeasti.

Michael nimettiin aikoinaan arkkienkeli Mikaelin mukaan, jonka päivä osui tänä vuonna tälle sunnuntaille. Nimi Michael muodostuu kolmesta sanasta: "Mi ka El" eli suomeksi "Hän, joka on Jumalan kaltainen".

Tänään tuli vihdoin postissa odottamani Juju-kerhon paketti. Ei kovin nopeaa toimintaa, sillä Amazon oli heitä nopeampi. Nukkekotikirja sai sormeni syyhyämään omaa nukkekotia. Mieheni on luvannut auttaa sen rakentamisessa... Pitäisi vain löytää ensin oikeat nuket, joiden ympärille voisi sitten luoda tarinan.

Aamupäivällä huomasin työtoverini nuokkuvan pää käsien varassa silmät kiinni työpöytänsä ääressä. Minulla oli hänelle asiaa, mutta en viitsinyt häiritä, ajattelin, että hänellä oli ollut rankka yö takanaan ja asiani ehti hyvin odottaa.

Sitten kuuluikin yhtäkkiä hätääntyneitä huudahduksia selkäni takaa ja ryntäsin toisen työtoverini kanssa paikalle. Hän nosti tajuttomaksi menneen työtoverini lattialle samalla kun minä soitin hätänumeroon. Lähdin ambulanssia vastaan, joka tulikin lähes samantien paikalle sireenit ulvoen.

Joku tiesi, että kyseessä oli diabeetikko, joten ensiavun jälkeen työtoverini toipui vauhdilla ja palasi tajuihinsa. Tiesin pahimman olevan ohi, kun ambulanssin henkilökunta alkoi keskustella keskenään siitä, kuinka ärsyttävää on, kun kannettava printteri ei toimi luotettavasti... Saatoin ambulanssin henkilökunnan ulos. Sen jälkeen lähdimme yhdessä syömään lounasta, juttelimme hieman diabeteksesta, josta pian uppouduimme työasioihin ja sitten iltapäivä sujuikin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Kymmenen pistettä suomalaiselle terveydenhuollolle tämän päivän nopeuden ja tehokkuuden puolesta. He olivat todella ammattilaisia ja saivat tilanteen hyvin haltuunsa, englannin kielikin sujui täydellisesti.

Sain Amazonista tilaamani kirjat. Nyt täytyisi taikoa jostain aikaa töiden tekemiseen.

Pölmähdin metrosta pää pyörällä ulos, mutta näin vain korkeita taloja ympärilläni. Jenkkipariskunta pyöri siinä kartan kanssa hieman eksyneen näköisenä ja heiltä kysyessäni selvisi, että Eiffel-torni oli edessäni olevan rakennuksen takana.

Kun kiersin rakennuksen, niin siinähän se oli!

Minulla oli muutama tunti aikaa Pariisissa ja vaihtoehdot olivat istua hyvän kirjan kanssa kentällä (minulla oli kaksi kirjaa mukana) tai käydä katsomassa Eiffel-tornia.

Päätin ryhdistäytyä ja uskaltautua seikkailemaan Pariisin metroon.

Seikkailu siitä tulikin, vaikka en onnistunut eksymään kertaakaan. Metrot lakkoilivat ja siitä syystä osa junista ei kulkenut sovittuja reittejä. Minun piti mennä B-junalla St-Michel Notre-Damen asemalle ja vaihtaa siellä C-junaan, joka menee Champ de Mars Tour Eiffel asemalle. Helppoa ja yksinkertaista, niin rouva "information"-tiskin takana kertoi minulle.

Metroasemalla selvisi ystävällisen kanssamatkustajan avulla, että B-juna ei kulje lakon takia normaalisti, vaan minun pitää kulkea noin viiden pysäkin matka 4-junalla siinä matkan puolessa välissä. B-juna pysähtyi Gare du Nord-asemalle ja 4-juna kulki Gare de l'Est-aseman kautta, jonne oli Pariisin pikkukatujen läpi matkaa useampi kortteli kävellen.

Pääsin kuin pääsinkin perille, mutta paluumatka oli astetta isompi haaste, sillä nyt 4-juna veikin minut Gare de l'Est-aseman sijasta Gare du Nord-asemalle, jossa oli väärät opasteet lentokentälle. Onneksi taas joku ystävällinen sielu juoksutti minut kolme kerrosta ylempänä olevalle laiturille, josta oikea juna sitten lähtikin.

Yritin kyllä vanhaa kikkaa, seuraa matkalaukkuja halutessasi lentoasemalle, mutta väärät opasteet huijasivat koko joukon turisteja väärään paikkaan.

Tänään pitkästä aikaa olin ohjatussa joogassa. Joogatunti oli hieman erilainen kuin mihin olen tottunut, mutta pidin siitä silti, taidan jatkaa tässä paikassa tämän syksyn.

Joogaan aamuisin yksin, mutta ohjattu joogatunti on aina ylellisyyttä. On kiva antaa jonkun muun päättää liikkeet ja sarjat.

Lauran ottamassa kuvassa on Salsa Karhunkierroksella Valtavaaran huipulla loka-marraskuun vaihteessa 2004. Huom huom, olen edelleen ihan heikkona valkoisiin villakoiriin. Kuva on otettu vanhalla Canonin Ixuksella.

Minun oma kamerani on hajoamassa ja joudun tekemään päätöksen… Canon vai Sony, mieheni suosittelee Sonya, mutta itse olen ollut Canonin Ixuksen vannoutunut käyttäjä jo vuosia. Tein vertailuja netissä, Sony on teknisesti hieman parempi erityisesti makro-ominaisuuksiltaan, mutta en tiedä sen käyttäjäystävällisyydestä...

Lapin matkaa olemme mieheni kanssa jo suunnitelleet pidempään, sopivaa rakoa kalenterista ei vain ole löytynyt matkan tekemiseen. Haluaisin mennä jäämerelle ja kuvata siellä luontoa. En tosin ihan telttaretkelle, vaan olin suunnitellut reissun niin, että rämmimme päivät pöheikössä ja yöt nukumme hotellihuoneessa, jossa on amme ja nettiyhteydet.

Haluaisin mennä sinne ruska-aikaan, mutta suunnitelmissa on myös ollut talvireissu revontulia ihailemaan…

Se alkoi ihan viattomasti. Meille tuli mainos, jonka otsikko oli "innostavien ideoiden kerho". Sorruin välittömästi, innostavat ideat ovat minua varten ja talveksi tarvitsen jotain kivaa iltapuhdetta.

Liityin kerhoon ja valitsimme tyttöni kanssa liittymislahjat.

Mutta en malttanut odotella aloituspakettia, vaan piipahdimme tyttöni kanssa ostamassa nauhoja ja helmiä. Väriteemoina vaaleanpunainen, tummanpunainen ja tummansininen. Tavoitteena on tehdä uniikkeja pampuloita ja kaulakoruja koirille.

Well, well, kymmenentuhatta kävijää puolessa vuodessa on melko paljon...

Aloitin blogin, kun halusin seurata Bichon pentujen kehitystä. Pennut syntyvät ja kasvavat niin nopeasti ja niiden pentuaika katoaa niin nopeasti muistoista pois.

Puutarhan puolella halusin kirjata pihan ja mökin tapahtumia ylös, sillä kesällä on aina kiire ja talvella kun on vihdoin aikaa suunnitella, en enää muista, mitä siellä hangen alla olikaan...

Tänään paistoimme kanttarellit ja sipulit kyytipojaksi kanapihveille. Michael ja Roosa olivat meillä lounaalla Akun ja Nooran kanssa.

Lähdimme eilen illalla naisporukalla sieneen. Yaelin ja minun edellinen sieniretki kaatui siihen, ettemme tunnistaneet yhtään sientä, emme edes kanttarellia. Mutta nyt mukana oli äitini ja Merja, kummallakin vankka kokemus sienistä.

Saimme tatteja, rouskuja ja kanttarelleja. Kiva reissu : )

Meidän piti mennä tänään treenaamaan omien koirien kanssa, mutta sotkin kaikki suunnitelmat, kun siirsin huomisen illan trimmauksen tälle illalle, jotta pääsen huomenna mökille. Menin siis töistä suoraan trimmaamaan vanhaa tuttuani Pepiä. Pepin omistaja (80 v.) on ollut pitkään huolissaan, kun Pepi ei syö. Minä ja eläinlääkäri olemme vakuutelleet Pepin olevan erinomaisessa kunnossa, ei laisinkaan laiha tai nälkäkuoleman partaalla oleva.

Mutta nyt Pepin omistaja oli tyytyväinen, vihdoinkin Pepi suostuu syömään. Katsoin vaivihkaa lattialla olevaa ruokakuppia, jossa oli valikoima kuivamuonaa, koiran keksejä ja luita. "Ei, ei Pepi kuivamuonaa syö, mutta nyt Pepi on suostunut syömään nakkeja. Leikkeleet maistuvat joskus, samoin maksalaatikko", kertoi omistaja tyytyväisenä Pepin virnuillessa vieressä. Yritin vaimeasti sanoa, ettei ruokavalio kuulostanut kovin terveelliseltä, mutta en usko, että olin tarpeeksi vakuuttava.

Pepi oli kuitenkin erittäin hyvässä kunnossa ja elämäänsä tyytyväinen. Samoin omistaja, sillä vihdoin tuo pikku ressukka suostuu syömään kuukausien paaston jälkeen. 

Voipuneena keräsin tavarani ja ajelin kotiin, jossa tyttäreni oli pyöräyttänyt omin käsin voileipäkakun ja kattanut pöydän juuri kun saavuin perille. Minun tuomiseni oli paljon vaatimattomampi, olin ostanut työpaikaltani tänään leivotun omenapiirakan, joka sekin kyllä maistui hyvälle.

Syödessäni sain puhelun, että minulle oli myönnetty ilmainen osallistumisen etsintäkurssille (se tuli yllätyksenä, sillä en ollut hakenut kurssille). Olin iloinen puhelusta, mutta kalenterini ei anna myöten millekään ylimääräiselle juuri nyt. Sain sovittua, että osallistun myöhemmin syksyllä ja Yael voi tulla kurssille mukaan. Odottelen itse asiassa kurssia aika innostuneena, sillä sinne osallistumme Rouskun ja Danan kanssa.

Sohvalle parkkeeraminen koitui kohtalokseni, en saanut itseäni siitä enää ylös ja kun mieheni toi lasillisen punaviiniä ja laittoi vaahtokylvyn, agilitykenttä jäi toiseksi. Huomenna nähdään, kostautuuko laiskottelu kisojen alla.

Michael ja Roosa olivat lounaalla. Aku ja Noora olivat molemmat mukana ja trimmasin Nooran  ennen ruokaa.

Lounas sujui hieman joutuisasti minun ja tyttöni puolelta, sillä tulimme juuri kisulia metsästämästä ja meillä oli puoli tuntia aikaa syödä ennen lähtöä jälkikurssille. Jätimme muut syömään rauhassa ja ryntäsimme ulos kesken ruokailun... Ensi kerralla sitten hieman rauhallisempi lounas...

Sunnuntaina kävimme Michaelin ja Roosan luona syömässä. He olivat valmistaneet todella hyvää kanasalaattia ja Roosa oli leiponut mustikkapiirakkaa jälkiruoaksi. Oli mukava nähdä, että he ovat kotiutuneet uuteen kotiin.

Noora tykkäsi lelusta, jonka Yael toi, mutta kaikesta näki, että se oli kuin kotonaan ja viihtyi mainiosti. Veimme heille kanaverkkoa, ettei Noora livahtele omille teilleen pihan aidan alitse.

Yael viihtyi kolme päivää Aihkilla vetäen leikkililjaa. Säät olivat vaihtelevat ja ilma raitista.

Sinisin siivin liitelin taas Seutulasta yläilmoihin ja laskeuduin Tegeliin. Kuva olkoon vinkkinä niille, jotka eivät tunnista Tegelin kenttää.

Vietin kaksi päivää paikallisten kollegoitteni kanssa ja he houkuttelivat minut hullutuksiin. Minut tuntevat tietävät, että poden korkean paikan kammoa. Toimistorakennus on kuitenkin vanha ja siellä on avohissi; jos oikein muistan, niin myös meidän eduskuntatalossamme on vastaava.

No, aiemmin olen saanut torjuttua yritykset houkutella minut hissiin, mutta nyt sorruin. Kuvat ovat hieman tärähtäneitä (kädet tärisivät kauhusta), mutta pakko oli ottaa kuva todisteeksi niille, jotka eivät olisi uskoneet, jos olisin kertonut nousseeni moiseen hökötykseen.

Paluumatkalla Finnair halusi punnita käsimatkatavarani ja tiskillä oli isohko kyltti, joka kertoi sallitun maksimipainon olevan kymmenen kiloa käsimatkatavaroille. En ollut punninnut tavaroita edes kotona, joten nostin vastahakoisesti laukun hihnalle; jos olisin ennakoinut punnituksen, olisin voinut siirtää käsilaukkuuni muutaman kirjan tai läppärin piuhan. Vaa'an numerot vaihtelivat ja ylittivät 10 kiloa, kunnes pysähtyivät lukuun 9,8. Keski-ikäinen virkailija katsoi minua happamasti ja toivotti hyvää matkaa, niinkuin vain Finnairin henkilökunta kaikista maailman lentoyhtiöistä osaa ystävällisesti ja iloisesti tehdä.

Sain kuin sainkin taasen tuon kymmenen kiloa nousemaan suorille käsivarsille ja hieman varvistamalla sujautettua sen katon rajaan matkan ajaksi.

Yael täytti tänään 19-vuotta ja Michael oli lounaalla. Yaelin kaveri oli tehnyt Yaelille yllätyskakun, joka oli uskomattoman hyvää. Jos saan reseptin + luvan julkaista sen, laitan reseptin tänne.

Kesäloma on ohi, arkinen aherrus on alkanut. Työviikon alku oli selkeästi stressin paikka. Tosin oli ihana päästä taas kuntosalille ja kroppakin sopeutui loppuviikosta oravanpyörään. Alkuviikolla ehdin käydä pitkillä lounailla mieheni kanssa, mutta jo loppuviikosta jäi lounaat kiireen takia väliin.

Lomalla tulleet reilu 300 mailia sain purettua ja loppuviikko oli buukattu täyteen kokouksia. Viikko soljahti töissä niin ettei huomannutkaan.

Isäni soitti maanantaina ja sanoi, että kävely on pelkkää tuskaa. Lääkäri diagnisoi jännetuppitulehduksen jalassa. Lepoa ja tulehduskipulääkekuuri.

Kun vein isän takaisin kotiin, ihailin äitini puutarhaa taas kerran ja mietin, saisinko omaani koskaan siistiin kuntoon.

Tyttöni kävi kesäteatterissa ja esitys oli ollut mainio. Tyttöni oli todella nauttinut esityksestä. Pitäisiköhän minunkin yrittää harrastaa kulttuuririentoja???

Viikonloppuna se alkoi... Ensin kone hidastui ja hidastui. Sitten se oli jo niin hidas, ettei sitä voinut olla huomaamatta. Lauantaina se alkoi buuttailemaan (käynnistämään) itseään. Sunnuntaina oli pakko nostaa kädet ylös (=kutsua mieheni paikalle).

"Minä mikään tukihenkilö ole" tuli vastaus telkkarin ääreltä. Vastavetoni oli, että otan hänen läppärinsä käyttööni jos omani ei tule kuntoon ja sain kuin sainkin hänen jakamattoman huomionsa, vaikkakin mutinan kera. Sunnuntai menikin sitten kolmea eri virustorjuntaohjelmaa kokeillessa. Aina kun ohjelman laittoi käyntiin, kone sulki itsensä. Lopulta miehenikin nosti kätensä pystyyn ja totesi koneen olevan formatointi kunnossa (koko kone tyhjäksi ja ohjelmien asennus puhtailta levyiltä).

Mieheni ylläpitää servereitä työkseen, joten taivaalle kiitos varmuuskopiot ovat meillä aina kunnossa. Itse nukahdin, mutta mieheni oli laittanut konetta yhteen asti yöllä. Maanantaina töiden jälkeen kone sai Nortonin tietoturvaohjelman (aiempi F-secure ilmeisesti oli vuotanut viruksen). Eilen illalla löytyi viimeinen ohjelma (kuvien käsittely), jota kaipasin, joten nyt kone on taas kunnossa ja nopea  : )

Mieheni joutui / joutuu päivittämään kotimme loputkin kolme konetta, sillä ilmiselvästi virustorjuntaohjelma oli vuotanut eli nyt mennään sitten Nortonilla eteenpäin.

Tänään muuttoautot risteilivät Vantaan ja Espoon väliä ja loppuhuipennukseksi kaikki hajosivat tiukalla aikataululla tahoilleen. Yael vei Michaelin kaverit, jotka olivat muuttoapuna, syömään ja jatkoi sitten matkaansa kaverinsa luokse. Michael jäi Roosan ja Roosan vanhempien kanssa siivoamaan Vantaan kämpän ja antamaan avaimet eteenpäin. Itse vein Danielin keskustaan, sillä Daniel oli menossa kaverinsa kanssa leffaan ja paluumatkalla treffasimme mieheni kanssa pakettiauton palautuspaikalla. Kävimme syömässä kiinalaisessa ihan vain kahdestaan. Kun tulimme kotiin, päätimme ottaa nokoset, mutta nukuimmekin kaksi tuntia.

Taas on yksi merkkipaalu elämässä takana. Muistan kuinka odotin kiihkeästi viimeistä päivää päiväkodissa. Loppua loputtomalle sisätossu, kurahousu, lapanen, varavaatteet show'lle. Viemistä ja hakemista.

Nyt siitä on 9 vuotta, mihin nuo vuodet ovatkaan kadonneet?

Mutta nyt siis meidän perheen osalta hyvästit myös peruskoululle. Yläasteen myötä osittain hyvästit myös viimeiselle murrosikäiselle perheessä.

Nyt tuo virallisesti oppivelvollisuutensa suorittanut suuntaa maanantaina 2 viikon kesätyöjaksolle ja pääsee kiinni omaan rahaan ensimmäistä kertaa.

***

Yael sai stipendin "Luokkahengen nostattamisesta".

***

Muistatteko vielä Cooperin testin koulusta? Henki meinasi joka kerta mennä, palleaan pisti, veren maku oli suussa ja opettaja hihkui juoksemaan, eikä vetelehtimään.

Tänään työnantajani ystävällisesti järjesti urheilupäivän, jossa oli vaihtoehtona Cooperin testi tai kävelytesti kuntoa mittaamaan. Rasvamittauksen sai samalla vaivalla.

Päätimme mieheni kanssa osallistua ja testata kuntomme. Minä epäröin pitkään kävelytestin ja Cooperin testin välillä... Kaksi kilometriä kävelyä, jaksaisinko edes kävellä kahta kilometriä? Cooperin testi, jaksaisinko juosta 12 minuuttia? Stepperissä aloitin vuoden alussa ja olen saanut nostettua suoritukseni kahdesta minuutista huimaan kolmeen minuuttiin, mutta tarvitsen käsieni apua silti, ilman käsien tukea en jaksa kolmea minuuttia.

Hetken arvottuani asiaa kysyin mieheltäni, osaako hän elvyttää minut, jos tuuperrun radan varteen? Hän vastasi, että valitettavasti hänen täytyy keskittyä omaan suoritukseensa, mutta siellä on päteviä sairaanhoitajia paikalla.

Päätös oli syntymässä, juoksisin, kunnes minut kannettaisiin paareilla pois. Virittelin nuoruuden muistoja itseäni kannustaakseni, lukiossa olin Cooperin testissä kolmanneksi paras, kun meitä oli kolmen rinnakkaisluokan tytöt juoksemassa. Mieheni muistutti ystävällisesti, että vettä on hieman virrannut  noiden päivien jälkeen.

Mutta silloin päätin näyttää miehelleni, juoksen kuin juoksenkin. Onneksi ikää on tullut sen verran, että päätin keskeyttää testin, jos pyörtyisin, konttaamalla en maaliin saaapuisi. Odotimme lähtömerkkiä ja kaikki sinkosivat vauhtiin, jäin jälkeen jo ensimmäisellä suoralla, mutta ajattelin, että ainoa tavoitteeni on kestää jaloillani 12 minuuttia. Juoksin suorat, sykkeeni oli 180-192, kävelin kaarteet, jolloin syke tasaantui 150 tienoille.

Omaksi iloiseksi yllätyksekseni jaksoin hyvin loppuun asti, mihinkään ei pistänyt, veren makua ei ollut suussa, itse asiassa oli ihan hauskaakin juosta. Sain kerrytettyä matkaa kolme kierrosta ja rupiat eli 1250 metriä. Testin tulos oli huono kunto, mutta minulle se oli melkoinen suoritus. Mieheni sai 1900 metriä eli keskitason kunnon.

Nyt jos jatkan stepperissä ensi kevääseen, saa nähdä kuinka silloin käy Cooperin testissä.

Niinkuin kuvasta näkyy, Aku nauttii elämästään. Aku täyttää kesäkuun 30. päivä vuoden ja energiaa riittää vaikka pienelle kylälle. Villakoirat on listattu Stanley Corenin listalla 2. älykkäimmäksi koiraksi heti bordercollien jälkeen. Onko älykkyys siunaus vai kirous, sitä voi kukin pohtia. Siinä missä vähän yksinkertaisempi koiraa tyytyy oloonsa takkatulen lämmössä, älykkäämpi keksii loputtomasti itselleen viihdykettä. 

Akun top 5 näin aikuisiän lähestyessä (listaus esikoiseni, kommentit minun):

1. Aku pissii jaloilleen.
- Tekniikassa vielä harjoittelun varaa.
2. Aku vetää hihnassa koko 20 kilon voimallaan.
- Kuonopanta auttaisi, mutta silloin Aku katsoo surkeana esikoistani, joka ei kestä nähdä Akun kärsimystä. Akusta on kärsimystä, kun ei saa vetää mielin määrin ja määrätä tahtia. Oikeasti koira ei kärsi kuonopannasta enempää kuin hevonen riimusta, mutta ei kerrota sitä noille kaksijalkaisille, menee muuten sekin huvi elämästä.
3. Aku änkeää mukaan ovesta ulos ja puree, jos sen yrittää työntää takaisin sisään.
- Aku on keksinyt, että yksinjäämistä voi pitkittää pitkän tovin, kunhan on vain tarpeeksi sitkeä. Akusta on ihan hauskaa olla sitkeä ja käydä pientä mutapainia pari kertaa päivässä. Taattu huomio ja leikkihetki. Naksutinkoulutus voisi olla kova sana.
4. Aku haukkuu kun se ei ymmärrä mitä sille yritetään opettaa.
- Akulla on valtava halu miellyttää kaksijalkaisia, mutta myös pidättelemätöntä intoa edetä asiassa. Kun kommunikointi ei suju, Aku kommentoi kuuluvasti. Vähän kuin suomalaisukko ennen vanhaan kun ulkomaalaisia kohtasi. Kun kommunikointi ei sujunut, korotti vähän ääntään ja puhui hitaammin... Yhteinen kieli kuitenkin löytyy varmasti ennen pitkää, linkki villakoiran kouluttamiseen.
5. Aku puree seinän kulmia.
- Mulla on tylsää, tylsää, tylsää ja ikävää olla yksin. Kengät olivat ihan hyvä ajankulu, kunnes kaksijalkaiset oppivat siivoamaan ne turvaan, samoin kuin pyykit. Likapyykki oli mun elämän ilo, mutta kyllä puhdaskin paremman puutteessa kelpasi... Ei ole enää kuin seinät, mutta kohta ei ole enää niitäkään kun ne on syöty jo, huokaus... Tosin jos olen oikein ymmärtänyt muutamme uuteen asuntoon tällä viikolla ja siellä on uudet neitseelliset seinät, jihaa!

***

Jos haluatte viihdyttää itseänne isovillojen hullutuksilla, niin kannattaa lukea Mannan seikkailut agilityn alkutaipaleella.

Missä lähes kaikki mitä näet, on ihastuttavaa?

Valkoisia hevosia laumana laitumella, flamingoja veden äärellä, hyviä juustoja, erinomaista viiniä, siistejä katuja, hienostunutta arkkitehtuuria, korkeita korkoja, kapeita hameita, meren aaltoja, hienon hienoa vaaleaa hiekkaa 50 kilometriä eli silmän kantamattomiin?

Oikea vastaus on Montpellier. Täytyy myöntää, että paikka hipoi täydellisyyttä.

Jos olette vailla lähes täydellistä matkakohdetta, suosittelen harkitsemaan. Paikan erikoisuus on telttaravintolat meren rannalla, ne ovat niin lähellä merta, että voit melkein kastella varpaasi meressä, kun syöt.

Nyt siellä oli kevät ja ruusut, oleanterit ja unikot kukkivat kilpaa 24 asteen lämmössä. Paikallisten mielestä paras aika lomailuun on kesäkuun loppu tai syyskuun alku, kun merivesi on lämmintä, mutta euroopan turistitulvat ovat poissa. Kaupunki on tunnettu yliopistokaupunki, jossa on erittäin hyvä lääketieteellinen tiedekunta. Siellä on myös maailman vanhin yliopisto, joka on perustettu vuonna 1160.

Työpaikkaruokalan (kuva alla) olisi voinut kuljettaa Suomeen... Jotain meillä suomalaisilla on vielä oppimista ruokakulttuurista.

Torstaina lentoyhtiöt lakkoilivat ja täytyy myöntää, etten olisi ollut kovin pahoillani, jos olisin joutunut jäämään sinne viikonlopuksi. Hotellin uima-allas näytti mukavalta paikalta lueskella kirjaa ja meren rannallakin olisi voinut viettää enemmän aikaa.

Ystäväni tytär pääsi ripille lauantaina. Tytöstä on kasvanut sievä nuori, lähes aikuinen. Rippijuhlat, niinkuin merkkipäivät muutenkin muistuttavat ajan kulumisesta. Tuntui, että vasta eilen odottelimme vauvoja yhtäaikaa, hän tyttöään ja minä kuopustani.

Aamu alkoi tavallisella maanantaikaaoksella. Esimieheni oli tekstannut sunnuntai-iltana soittopyynnön (mutta siihen aikaan olin jo autuaasti unten mailla). Niinpä laitoin hänelle herättyäni vastapyynnön yhteydenottoon, sillä aamuvirkkuna heräsin kuudelta, jolloin kello on vasta viisi Saksassa.

Kuntosalilla ahkeroidessani mietin mistähän mahtoi olla kyse? Organisaatiomuutoksista, joita odottelemme taas jälleen kerran? Firmallani on hauska tapa muuttaa organisaatiota pari kertaa vuodessa ja viimeisin muutos oli tammikuussa, joten veikkaus uudesta organisaatiomuutoksesta on käytännössä varma ennen kesää.

Esimieheni soitti, kun olin availemassa läppäriä. Elämää suurempi asiakaskriisi, joka olisi saatava hoidettua nyt ja heti. Niinpä kuuliaisena työntekijänä aloitin asiaan liittyvien ihmisten jututtamisen ja yritin kuulostella, voiko asiaa ratkaista vai ei.

Kun palasin yhdestä kriisipalaverista, sain tietää, että Chengdussa oli juuri tapahtunut maanjäristys, Richterin asteikolla 7,5, joka on kova maanjäristys. Olen itse ollut kerran maanjäristyksessä (Richterin asteikolla 4) ja se oli pelottava kokemus, kun lamput tulivat alas katosta ja maa kirjaimellisesti heilui niin, että joutui etsimään tasapainoa. Osaan rakennuksia tuli halkeamia.

Mutta nyt siis laitoin tiimilleni viestiä Chengduun; kukaan ei vastannut mitään. Ex-esimieheni tuli kertomaan, että hänen tiimistään oli sinne mennyt sunnuntaina portugalilainen tyttö, joka oli laittanut viestin: "Kivaan paikkaan lähetit, täällä katto tippuu niskaan. Muuten kaikki ok".

Eli siis evakuointi oli  mitä ilmeisimmin onnistunut. Sitten jo uutiset kertoivat, että siellä oli puhelinlinjat poikki, mikä selitti hiljaisuuden. Puolen päivän aikaan alkoi tulla tekstareita, että kaikki olivat kunnossa. Mutta sitten alkoi tulla uusi tulva tekstareita; jälkijäristysten pelossa rakennuksiin ei saanut mennä, joten kaikki olivat ulkona. Onneksi ei ole talvi, jolloin Chengdussa on todella kylmää nollan tienoilla ja vettä sataa jatkuvasti.

Seuraava huoli on paikallisten perheet ja läheiset, ovatko kaikki kunnossa.

Iltalehti  

Ilta-Sanomat

Olen sanaton näin äitienpäivänä, mutta ehkä Michaelin ilme kuvassa kertoo kaiken.

Mieheni yllätti minut mansikoilla, jotka todella maistuivat mansikoilta. Mansikat ovat minulle vastustamaton kiusaus kesällä ja yleensä syönkin niitä litrakaupalla. Kun lapset olivat pieniä, kävimme itsepoimintapelloilla poimimassa niitä ämpärikaupalla, söimme kaiken parissa päivässä, sillä mansikat eivät kestä säilytystä ja maistuvat parhailta tuoreina.

Kävin äitini luona aamulla ennenkuin hain mummin meille äitienpäivää viettämään. Äidilläni piha kukoisti niinkuin aina.

Kirsikkapuu oli täydessä kukassa ja narsissit kukkivat kilpaa esikkojen kanssa.

Tyttäreni oli ennen leirille lähtöään huolehtinut äitienpäivän rekvisiitasta. Kukkia, suklaata, kirja ja lahja.

Suosikkejani mietelauseista oli:

"Ääni tosiaan liikkuu valoa hitaammin. Neuvo, jonka äitini antoi minulle kun olin 18, kantautui korviini vasta 40-vuotiaana"

"Äiti tietää enemmän kuin teini-ikäiset, mutta sitä ei kannata sanoa ääneen".

"Lapset harvoin lainaavat sanojasi väärin. Yleensä he toistavat sanasta sanaan sen, minkä olisi voinut jättää sanomatta".

"Lapset matkivat aina vanhempiaan, vaikka heille kuinka yrittäisi opettaa hyviä tapoja".

Kirjan lisäksi rakkaat piiperöni olivat yhdessä askarrelleet partiossa minulle äitienpäivälahjan:

Heräsikö teille kysymys, mikä ihme tuo on? Se on... hieno. Se on... ainutlaatuinen, sellaista ei ole toista. Se on... rakkaudella tehty. Alunperin siitä piti tulla naulakko (naula pohjassa), mutta se tuntui liian tylsältä. Sitten siitä piti tulla kännykkäteline, mutta äiti ei tunnistanut sitä. Äidin mielestä se oli moderni sohva nukeille. Eräs kyläilijä veikkasi sitä gerbiilin sisustuselementiksi. Oletan, että se päätyy gerbiilien sohvaksi. Kaunis ja käytännöllinen lahja, kuten äitienpäivälahjat noin yleensä.

Perheeni tietää, että olen hieman ronkeli ruoan suhteen. Ensin katson, sitten haistan ja vasta sitten varovasti maistan, jos ruoka tuntuu turvalliselta. On helpompi luetella mitä syön, kuin mitä en syö. En syö jogurttia, kalaa, sieniä, pastaa, kastiketta... Joskus kun tiukka paikka tulee, elän mieluummin appelsiinimehulla kuin syön jotain, mistä en pidä.

Mutta tänään oli Fitness Clubin aktiivien illallinen eli Fitness Clubi tarjosi illallisen aktiivijäsenilleen. Syy miksi sain kutsun, oli se, että olen koordinoinut joogatunteja reilun vuoden. Asiasta ei kuuluisi minulle kovin suurta kunniaa, sillä homma jäi minulle vähän vahingossa.

Alunperin intialainen työkaverini koordinoi tunteja, sitten hänen piti isänsä kuoltua palata lyhyellä varoitusajalla takaisin kotiin äitinsä luokse ja osoittaessani myötätuntoa isän kuoleman vuoksi sekä ilmiselvän haluttomuuden vuoksi palata takaisin kotimaahan, huomasin jossain sivulauseessa luvanneeni hoitaa joogaryhmät.

Mutta osoittaakseni edes jonkinlaista aktiivisuutta lähdin siis illalliselle. En ollut koskaan nähnyt ketään muuta koko porukasta, sillä kaikki kokoukset hoidetaan puhelimitse.

Illallinen oli ravintola Kuurnassa, Meritullinkatu 6:ssa. Ruokalista näytti ronkelin syöjän painajaiselta. Kuhaa, korvasientä, mustajuurta. En syö kalaa, en syö sieniä, en syö ruokaa, jota en tunnista. En halunnut näyttää niin oudolta kuin olen, joten tilasin alkuruoaksi mustajuurikeittoa, pääruoaksi jotain makkaraa ja jälkiruoaksi raparperipiirakkaa kermavaahdolla.

Jälkiruoka oli ok (pidän raparperista ja kermavaahdosta), pääruokaa en voinut syödä sillä se oli kamalaa (suolaista ja vetistä). Mutta... minusta on juuri tullut vannoutunut mustajuurikeiton ystävä. Mustajuuri on voikukan sukulainen ja maistuu parsalta (sivistin juuri itseäni). Suosittelen niille, jotka eivät ole maistaneet.

Viini oli hyvää ja seura erinomaista. Juttua riitti organisaatiota ihmetellessä ja eri liikuntamuotoja vertaillessa. Tiedä vaikka innostuisin jostain uudesta tavasta harrastaa liikuntaa.

Lähdimme tuttavaperheen kanssa Pirttimäkeen kävelemään. Matkaa kertyi vajaa 5 kilometriä, kun kävelimme Sorlammen suuntaan. Metsä oli täynnä sini- ja valkovuokkoja.

Itse pidän pienistä puroista, joissa vesi virtaa. Klassinen filosofinen kysymys kuuluu, onko puro sama puro hetken päästä, kuin mitä se oli hetki sitten? Sama kysymys pätee elämäämme. Olemmeko samoja ihmisiä nyt kuin hetki sitten? Oletko sama ihminen kuin 10 tai 20 vuotta sitten?

Linkkivinkki: Luontoliiton kevätseuranta

Aamupäivä oli lämmin ja aurinkoinen. Lounaan teimme pihalla grillissä. Kuopukseni lähti lounaan jälkeen kaverinsa kanssa Linnanmäelle.

Virittelimme laiskasti siivousta, mutta lähinnä sain gerbiilit hoidettua ja Bichon turkin karstattua.

Aamulla kun yritin selvityä käyntiin (flunssa vaivaa ja yöllä oli ilmeisesti hieman kuumetta), niin perheemme miespuoliset jäsenet intoutuivat kädenvääntöön. Heitä katsellessani huomasin, kuinka aika valuu kuin tiimalasissa, kuopukseni on jo isänsä kokoinen. Oikean puolisessa kuvassa poika on vasta pilke isänsä silmäkulmassa ja isä itse hyppää itsepuolustusnäytöksessä ihan näyttävän hypyn.

Töissä istahdin ihmettelemään mailiboksiani ja huvikseni katsoin tämän vuoden mailivyöryn. Tammikuussa 1741 mailia, joista 389 avaamattomia (olin paljon työmatkoilla). Helmikuussa 1357 mailia ja vain 129 avaamatonta. Maaliskuussa 1263 mailia, joista 209 avaamattomia. Nyt huhtikuu on lähes ohi ja aamun saldo oli 1152 mailia, joista 174 avaamattomia. Nuo ovat siis puhtaasti työmaileja, yksityiset mailit tulevat toiseen mailiosoitteeseen.

Päivä oli täyteen buukattu kokouksia, yritin taltuttaa tämän päivän mailitulvan ruokatunnilla ja ennen kotiinlähtöä. Huomenna alkaa 5 päivän loma, päätin pitää sen, koska kiinalaiset ja saksalaiset lomailevat tällä viikolla ja vappu rikkoo sopivasti viikon.

Miespuoliset perheenjäsenet palasivat juuri tiistain sählystä täynnä energiaa. Mitenköhän tuon testosteronienergian saisi suunnattua siivoukseen tai mehiläiskehien tekoon?

Aamulla oli todella flunssainen olo, yskitti ja aivastutti, nenä ihan tukossa. Kurkkua särki ja ääni oli ihastuttava basso. Kaikki klassiset oireet.

Tulin vähän aikaisemmin kotiin ja lepäsin hetken, otin etänä yhteyttä töihin ja hoidin iltapäivän mailit. Sitten otin itseäni niskasta kiinni ja siivosin gerbiilit (11 terraariota) ja trimmasin yhden koiran. Komensin kuopukseni imuroimaan ja viemään roskat. Tyttäreni lähti oma-aloitteisesti kauppaan ja teki kanasalaatin tuoreen patongin kanssa.

Tyttöni valitti, että hänen silmänsä punoittavat. Kyllä, silmät muistuttivat lähinnä tomaatteja lähemmin tarkasteltuna, verestävät ja punaiset kauttaaltaan.

Muistin, että silmätippoja on lääkelaatikossa, koska mieheni oli ostanut niitä minulle juuri ennen Kiinan matkaani ja ne olivat mukana matkalaukussani (en ehtinyt avata silmätippalaatikkoa, mutta heitin sen matkalaukkuun mukaan).

Etsimme silmätippoja lääkelaatikosta, kylpyhuoneesta, keittiöstä, joka puolelta. Samaan aikaan suloinen, yleensä sievä tyttäreni valitti sydäntä raastavasti, ettei hän voi esiintyä silmät tomaatteina Pet Expossa huomenna. Koska päivystävään apteekkiin on matkaa ja nukkumaankin olisi päästävä, tehostimme etsintöjä.

Päättelykyky peliin (kokemusta kolmen lapsen äitinä); missä tipat oli nähty viimeksi todistettavasti? Matkalaukussa. Haimme siis matkalaukun yläkerran ylimmältä hyllyltä ja... Voilá, siellä oli silmätipat + vaatteeni + meikkejäni jne.

Olinkin hiukan ihmetellyt vajavaista vaatevarastoani, mutta ajattelin, että vaatteet olivat pesussa tms. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Nyt minulla on taas vaatteita ja tyttäreni toivottavasti on oma sievä itsensä huomenna, eikä muistuta tomaattisilmäistä mutanttihirviötä. Sellainenhan pelottelee jo lapsetkin.

Tänään oli jooga töiden jälkeen. Minulla on mennyt pari kertaa matkojen takia, etten ole päässyt ohjatulle joogatunnille. Joogaan aina aamuisin kotona, mutta ohjattu tunti on kiva, kun ei tarvitse "ajatella" mitään.

Ohjatulla tunnilla aina löytää lihaksia, joita ei tiennyt olevan olemassakaan. Itse joogatessani vedän yleensä astangajoogan aurinkotervehdyksiä, mutta ne venyttävät vain tiettyjä lihaksia.

Suosittelen lämpimästi joogakoulu Shantia ja erityisesti opettajia Marjaanaa ja Kyllikkiä.

Juttelin tänään veljeni kanssa pitkästä aikaa. Illalla katselin omaa tyttöäni ja poikaani, veli ja sisar. Mietin veljeni lapsia, tyttö ja poika hänelläkin.

Lapset kasvavat samassa perheessä, jakavat vanhemmat, lelut ja leikit, pitkän pätkän elämästään. Kietoutuvat monin säikein toisiinsa. Kasvavat samassa kodissa, mutta kummallakin on oma historiansa ja omat muistonsa.

Kummallakin on omia ystäviä lapsuudessa ja aikuistuessa, mutta loppujen lopuksi kukaan muu ei tiedä, miltä tuntui olla lapsi juuri tuossa tietyssä perheessä.

Akvaarioni on ollut melko tyhjänä jo pidempään, kun en ole osannut päättää, mitä kaloja sinne haluaisin. Taustatietona, meillä oli vesivahinko muutama vuosi sitten. Mieheni huusi alakerrassa aamulla aikaisin ja mietin, miksi ihmeessä rauhallinen mies huutaa aamutuimaan yksinään alhaalla? Kun menin katsomaan, lattialla oli vettä, paljon. Akvaarioni ulkosuodattimen letku oli irronnut ja pumpannut vettä pari sataa litraa lattialle. Edessä oli täysi remontti ja menetin suurimman osan kaloistani ja kasveistani remontin aikana. Vesivahingon jälkeen en ole osannut päättää mitä haluaisin, akvaariossa on ollut muutama kala sekä kaverini kultakaloja evakossa.

Mutta tänään lähdin töiden jälkeen Akvaario Kurkeen Vantaalle ostamaan muutamaa kultakalaa, sillä tyttäreni kertoi, että siellä on hyvät valikoimat erilaisia kultakaloja. Lisäksi ostoslistalla oli leväbarbeja, sillä punalevä on vallannut akvaarioni. Olen aina välillä yrittänyt elää ilman leväbarbeja, sillä en pidä niiden ulkonäöstä, mutta tuloksena on aina ollut punalevän peittämät kasvit.

No, siellä oli hyvät valikoimat melkein kaikkea ja sain innostuksen poikasen. Aasialaisia kaloja minulla on ollut ikuisuus sitten, minulla oli pitkään Etelä-Amerikka kausi (lehtikaloja ja tetroja). Nyt ostin parven leväbarbeja, kiilakylkiä, keltabarbeja ja kirsikkabarbeja.

Kiilakyljet ovat mukavia, ne uivat ihan pinnassa parvena. Ostin niitä kymmenen, mutta parvi voisi olla isompikin. Leväbarbeja lähti mukaan viisi, myyntiakvaariossa oli myös kuonobarbeja (ne näyttävät melkein leväbarbeilta, mutta eivät syö punalevää ja ovat aggressiivisempia).

Keltabarbeja olen joskus kudettanut, ne ovat leppoisia kivan värisiä parvikaloja, niitä ostin myös kymmenen kalan parven. Tyttöni ei innostunut kirsikkabarbeista, kun ne myyntiakvaariossa olivat melko värittömiä, mutta kutuaikaan urokset ovat mukavan punaisia, itse asiassa putkeni (akvaariolampun putki) korostaa nätisti niiden värejä, vaikkeivat ne kutukunnossa olekaan. Niitäkin mukaan tuli kymmenen parvi.

Kotiin päästyäni vaihdoin vedet akvaarioon ja pesin suodattimet. Kalat kotiutuivat hyvin, vaikkakin isoin kultakalani innostui: ruokaa! Onneksi se on niin hidas, ettei saa kiinni ketään, vaikka selkeästi sen tekisi mieli popsia pari pientä sinttiä iltapalaksi. Toisaalta barbit ja kiilakyljet eivät kiinnitä mitään huomiota kultakaloihin, mikä on hyvä, sillä useimmat kalat nyppivät kultakalojen huntuja.

Akvaariosivuni

Tänään oli MBA tapaaminen ja täytyy myöntää, että joskus koen tyhjän paperin tuskaa. Otan materiaalit esille ja sitten häiriöt alkavat, oikealta ja vasemmalta. Pienikin ripsahdus ja rapsahdus rikkovat keskittymiskyvyn.

Nyt onneksi sain pari hyvää "flowta" juuri ennen tapaamista ja näyttää, että työ edistyy taas. Viikko sitten ajattelin jo heittää hanskat naulaan, kun stressi pukkaa päälle deadlinen kanssa. Aihe on kiinnostava ja pidän siitä, mutta itse työn tekeminen on välillä kuin suossa tarpoisi. Punainen lanka hukkuu ja itsekin alkaa ihmetellä, että eikö tarinassa ole päätä eikä häntää.

Sitten yleensä kun on jo luovuttamassa, niin ajatus taas kirkastuu ja kirjoitus tuntuu luistavan. Tapaamiset ovat kyllä hyviä, sillä yleensä ne pakottavat edes johonkin ulosantiin ja toisaalta niiden jälkeen on taas (ainakin väliaikaisesti) innostunut olo omasta työstä.

On monia mahdollisuuksia osallistua kummikampanjoihin. Itse olen kääntänyt vuodesta 2005 vapaaehtoisena World Visionin kummikirjeitä. Mukaan ajauduin työpaikkani Helping Hands kampanjan kautta. Työ on melko suoraviivaista, saan kerralla noin viisi kirjettä lapsilta kummeille tai päinvastoin. Käännän kirjeet englannista suomeksi tai päinvastoin.

Ensimmäiset kummilapset, tyttö nimeltä Kokila ja hänen veljensä Maheswaran, olivat Intiasta Interpedian kautta. Heidän kanssaan aloitin vuonna 1998 ja näin heidän kasvavan nuoriksi aikuisiksi. Nyt minulla on kummityttö nimeltä Mintra Thaimaasta ja olen Maedot-projektikummina Etiopiassa. Maedot-projekti viehätti minua sen takia, että siinä on mahdollista auttaa myös lasten vanhempia (jotka joskus ovat lapsia itsekin).

Jos haluaa tukea ihmisten kaltoin kohtelemia lähisukulaisiamme, niin alla on ystäväni suosittelemia linkkejä:

The Dian Fossey Gorilla Fund International, www.gorillafund.org

The Gorilla Foundation, www.gorilla.org (mm. viittomakielellä kommunikoiva kuuluisa Koko-gorilla, joka maalaa tauluja. Kokon keskusteluja on DVD:llä, tutkimukset sen älyllisistä ja kielellisistä kyvyistä ovat aivan uskomattomia, nettisivuilla on videopätkiä yms. Kannattaa katsoa myös myynnissä olevia tauluja, joissa on selitys siitä, mitä taulut esittävät, gorillat ovat itse nimenneet ne.)

Iowa Great Ape Trust, www.greatapetrust.org (tekevät paljon tutkimusta ihmisapinoiden älykkyyteen ym. liittyen)

Suncoast Primate Sanctuary, www.suncoastprimates.org (Sieltä voi tilata mm. Tarzanin Cheetahin maalaaman taulun)

Orangutan Foundation International, www.orangutan.org

The Jane Goodall Institute, www.janegoodall.org (siellä on ikivanha Gregoire-simpanssi)

Chimpanzee Rehabilitation Trust, www.chimprehab.com (kuvassa kummisimpanssini Nelli)

Sokerina pohjalla on aasit. Aasin elämä ei monen silmissä ole kovinkaan korkealla. Aasifarmeja, joihin on pelastettu kärsiviä aaseja voi tukea mm: www.neddi.org

...voi nauttia kivasta applikaatiosta, jonka Nokia on kehitellyt lenkkeilijöille / pyöräilijöille.

Siinä voi ladata kännykkään ohjelman, joka reaaliaikaisesti piirtää Google Mappia (kartta, jossa näet satelliittikuvan mm. talostasi) hyväksi käyttäen reitin, jonka olet kulkenut. Se laskee keskinopeutesi ja huippunopeutesi. Voit kartalta katsoa millaisen reitin olet kiertänyt. Ohjelma tallentaa reittisi ja voit katsella niitä myöhemminkin. Lisäksi näet kuinka monta kilometriä olet kulkenut. Tässä mieheni pyöräilyreittejä:

1	aovitz	12.04.2008 17:51	12/04/08 17:51		11.4 km	37 min 15 s	0
2	aovitz	10.04.2008 18:30	10/04/08 18:30		11.2 km	35 min 50 s	0
3	aovitz	09.04.2008 18:12	09/04/08 18:12		11.4 km	39 min 9 s	0
4	aovitz	07.04.2008 19:32	07/04/08 19:32		11.3 km	36 min 11 s	0
5	aovitz	06.04.2008 16:45	06/04/08 16:45		11.3 km	35 min 21 s	0
6	aovitz	04.04.2008 18:01	04/04/08 18:01		14.5 km	48 min 18 s

Katsellessani luomustani sormet vesiväreistä tummina en voinut olla ajattelematta, kuinka kuvaamataidonopettaja lähes kymmenen vuotta sitten hapuili sanoja yrittäessään löytää työstäni jotain positiivista sanottavaa.
 
Kaikki alkoi siitä, kun lupasin toteuttaa avopuolisoni toiveen. Varauduin henkisesti antamaan kokovartalohieronnan, kokkaamaan illallista tai kirjoittamaan jonkin runon häntä piristämään.
 
- Haluan, että piirrät Akusta muotokuvan.
 
Katseeni siirtyi suoraan isovillakoiraamme, joka katseli meitä suu auki ja kieli suusta roikkuen. Avopuolisoni täytyi nähdä tunteiden kirjo joka käväisi kasvoillani, sillä hän muistutti minua ystävällisesti kuinka lupasin tehdä mitä vain hän keksi pyytää. Mutta että muotokuva Akusta? Avopuolisoni alkoi neuvomaan minua innostuneena, kertoen että yleinen virhe on käyttää pelkkää mustaa väriä, vaikka "Akussa on selvästi havaittavissa suuri tummien värien kirjo". Vai niin, ajattelin. Akun ja minun tuijottaessa toisiamme hiljaisuuden vallitessa mietin, kuinka tikku-ukkojen piirtäminen olisi minulle sopivan kokoinen haaste. Kun lopulta siirsin katseeni puolisooni, yritin kuvitella hänen ilmettään kun näyttäisin hänelle kostean piirrustuspaperin jossa olisi musta möykky keskellä.
 
Seuraavana päivänä avopuolisoni oli koulussa, joten päätin tarmokkaasti aloittaa projektini, joka saisi varmaan Picasson työt näyttämään inhorealistisilta. Asetin vesivärit keittiön pöydälle, levitin sanomalehden alustaksi ja asettelin paperin keskelle sanomalehteä. Noudatin avopuolisoni ohjetta siitä, että tausta kannattaa maalata ensiksi, jotta maalauksesta tulisi tasaisen näköinen. Päätin spontaanisti tehdä taustasta vaaleansinisen. Sivellinen tuntui vieraalta kädessäni, sillä olin viimeksi pitänyt sellaista kädessäni vuosia sitten. Taustasta tuli kuitenkin kelvollinen, ja sen kuivumista odotellessani kutsuin Akun luokseni.
 
- No niin, Aku. Näytä minulle kuinka poseerataan.
 
Koiran valtasi luultavasti ramppikuume, sillä jouduin asettelemaan hänet istuvaan asentoon keittiön pöydän viereen. Siirsin katsettani Akun ja vesivärieni välillä. Miten ihmeessä voisin yhdistellä vihreästä, sinisestä ja punaisesta Akun värisen yhdistelmän? Hetken värejä sotkettuani löysin tyydyttävän ratkaisun, mutta Akun uteliaisuus vesivärejä kohtaan oli herännyt. Jouduin siirtelemään värejä puolelta toiselle ettei koirani kuono olisi kokenut pikaista ehostusta. Akun oli taas aika mennä istumaan eteeni. Katselin jälleen koiraa hiljaisuuden vallitessa ja mieleeni tuli hämmentäviä ajatuksia.
 
"Onpas sen korvat pienet. Miten sillä voi olla noin paljon otsakarvoja? Muistelin, että sen jalat olisivat pitemmät."
 
Lopulta piirsin vaaleansiniselle alustalle pikaisen luonnoksen, jota lähdin parantelemaan kykyjeni mukaan. Miksi vesivärit lähtevät leviämään niin helposti? Olisiko minun täytynyt kuivata pensseliäni jossain vaiheessa? Koirasta näytti tulevan paikoitellen vihertävä ja osaksi sinertävä. Vaikka yritin olla tarkka rajojen kanssa, näin kuinka koiran raajat näyttivät sulautuvan yhteen yhdeksi jalattomaksi, pulskaksi koiraksi. No, muutama korjausveto ja kuva alkoi taas näyttää koiralta. Olin niin keskittynyt työhön, etten huomannut kuinka Aku oli kadonnut jossain vaiheessa sohvalle löhöämään. Kuvan pää oli kuitenkin vielä keskeneräinen, joten tarvitsin malliani takaisin.
 
Hetken päästä katselin valmista maalausta. Sanomalehti oli täynnä värikkäitä roiskeita ja sormeni olivat täynnä eri värien luomaa mustaa sotkua. Siirsin kuvaani kauemmas ja arvioin maalausta kriittisellä silmällä. Kyllä, se näytti villakoiralta jos vähän siristi silmiä ja kuvitteli koiralle kypärän päähän. Oikeastaan kuva oli aika pelottava, kun sitä tarkemmin katsoi. Akun silmät näyttivät verkkosilmiltä, samanlaisilta kuin kärpäsillä. Onneksi Aku ei ole puoliksi hyönteinen, tajusin ajattelevani ensimmäistä ja viimeistä kertaa elämässäni.

Lopulta avopuolisoni tuli kotiin koulusta, ja oli kuvan paljastamisen aika. 
 
- Voi miten ihana! Me kehystämme tämän.
 
Vilkaisin isovillakoiraa joka heilutti häntäänsä tarmokkaasti. Aku on komea koira, joten se kyllä ansaitsisi oikean taiteilijan ikuistamaan sen lörppöhuulineen kaikkineen. Kukapa tietää, ehkä avopuolisoni saa kokeilla onneaan seuraavan kerran kun on minun vuoroni toivoa jotain.

Michael
10.04.08

Takaisin kotona, lento meni hyvin ja sain nauttia siitä ylellisyydestä, että minulla oli kaksi paikkaa käytössä. Tein jalkatuen tyynystä lehtitelineeseen ja käytin molemmat huovat hyväkseni. Matka meni joutuisasti ja saavuin melko hyvässä hapessa kotiin.

Kalat ja kannarialinnut olivat hengissä ja voivat hyvin, samoin kuin muukin fauna, kiitos tyttäreni, joka oli huolehtinut kaikista hyvin. Oli kiva tulla takaisin kotiin. Poikani ja tyttäreni olivat illalla partiossa, he vetävät sudenpentulaumaa (Tiikereitä), itse trimmasin yhden koiran.

Herätyskello soi 7.30, mikä kuulostaa ylelliseltä, mutta Suomen aikaa kello oli vasta 2.30 aamuyöllä. Vaikka aamuvirkku olenkin, niin teki mieli kaivautua vielä hetkeksi sängyn pohjalle.  Mutta järki sanoi, ettei se ole kovin hyvä idea, jos oikeasti aikoo nousta ylös ja on lähdettävä töihin.

Pakkailin tavarani ja kävin syömässä aamiaisen. Jo ala-aulaan tullessani tiesin, että jotain oli hullusti. Kun lähestyin aamiasravintolaa, siellä oli mustanaan kiinalaisia. Hovimestari selitti, että heillä on 1000 messuvierasta hotellissa. En tiedä, olivatko kaikki tuhat vierasta samaan aikaan aamiasta syömässä, mutta paikalla vallitsi hävityksen kauhistus. Hovimestari yritti selittää, että ravintolassa on täyttä, mutta nähtyään ilmeeni (aamiainen on minulle pyhä), hän lähti johdattamaan minua pöytään. Kaavin kiinalaisten jättämiä rääppeitä ja pyysin pöytääni teetä. Sain teetä ja ruokalusikan (länsimaiset aterimet eivät ole kiinalaisten vahvin alue), jolla sain sotkettua sokerin teeheni.

Taksilla toimistolle ja kun kokoukset pyörähtivät käyntiin, päivä sujui nopeasti ja tehokkaasti. Ennenkuin huomasinkaan, oli aika lähteä lentokentälle. Ajoimme Chengdun itäisen osan läpi, joka ilmeisesti on hieman köyhempi kaupunginosa ja bongasin kymmenisen koiraa kadulla vapaana. Koirat olivat melko isoja ja pitkäkarvaisia. Chengdussa voi sataa talvisin lunta, vaikka yleensä lämpötilat ovat talvella nollan tietämissä alhaisimmillaan. Nyt huhtikuussa lämpötilat ovat noin 25 astetta päivisin.

Kone oli ajoissa ja muutamaa turbulenssia lukuunottamatta olimme kommelluksitta Pekingisssä. Pääsin helposti lentokenttähotelliin ja suihkun jälkeen istahdin netin ääreen. City-Puudeleilta oli tullut päivityspyyntö kotisivuille trimmauskurssista ja kärsimätön luonteeni sai huomata, että tässä hotellissa ei surffata tiedon valtateillä, vaan lähinnä kinttupoluilla.

Nyt mietin, miten saan itseni takaisin Suomen aikaan. Täällä kello on vähän yli yksitoista illalla, kun Suomessa vasta kuusi illalla. Jos jaksan valvoa vielä muutaman tunnin, huomisen pitäisi sujua melko kivuttomasti.

Tarkentaen ulkomaalaisten ruokakulttuuria Kiinassa...

Lounaan kävimme syömässä toimiston viereisessä lounasravintolassa. Ruoka tilataan aamupäivällä ja siellä syödään noin 8 hengen pöydissä. Ruokalistat on kiinaksi, eikä kukaan henkilökunnasta puhu englantia, joten olemme täysin riippuvaisia kiinalaisista kollegoistamme, jos ruokaa mielimme saada. Ruoka tuodaan kulhoissa pöytään (yleensä tilataan noin 8 eri ruokalajia). Riisiä tulee iso puuämpärillinen. Ruoka syödään omista pikkukulhoista puikoilla (haarukoita ei ole, joskus voi löytyä lusikka ulkomaalaiselle).

Aina porukassa on yleensä joku untuvikko (tänään yksi poika Suomesta kahden viikon vierailulla), jonka selviämistä puikkojen kanssa hyväntahtoisesti seurataan porukalla. Porukan avoin tuijotus ja kommentointi tyylistä nostaa kivasti suorituspaineita. Poika selvisi hyvin täytyy myöntää. Oli tainnut harjoitella salaa. Yhteen herkulliseen kanaruokalajiin kuuluu olennaisena osana pähkinät, itse selviän jopa niistä nykyisin. Täytyy myöntää, että ensimmäisellä kerralla kun olin Kiinassa, kaipasin lujasti haarukkaa ja pelkäsin kuolevani nälkään tikkujen kanssa. Nyt varmaan arvaat, mistä tiedän, että ko. ravintolassa ei ole haarukkaa.

Kovin steriiliä syönti ei ole. Kulhoissa ei ole kauhoja, vaan jokainen ronkkii omilla tikuillaan isoista kulhoista ruokaa omaan kulhoonsa, jotka ovat melko pieniä. Käytännössä on kuin söisimme kaikki samalta lautaselta.

Mutta illalla töiden jälkeen lähdimme ulos syömään ja valitsimme huolellisesti paikallisten länsimaalaisten suosiman Peter's Tex Mex ravintolan kulttuurishokkia vältelläksemme. Siellä voi melkein unohtaa olevansa Kiinassa. Ruoan voi syödä haarukalla ja veitsellä, ruokalista on tuttua tutumpaa tavaraa.

Matkalla sinne bongasin kaksi villakoiraa (ne ovat ainoat koirat, jotka olen ikinä nähnyt Chengdussa). Toinen oli tosi söpö ruskea villakoiran pentu, toinen valkoinen keskari. Ravintolan ulkoterassilla viihtyi oranssi raidallinen kissa, joka näytti erinomaisen hyvinvoivalta ja terveeltä. Lämpötila on noin 20 astetta, joten ulkoterassilla tarkeni hyvin.

Reissattuani 15 tuntia, vihdoin perillä Chengdussa, pandojen kaupungissa. Tämä on tänä vuonna jo kolmas kerta kun olen täällä.

Lento meni hyvin ja koska se oli yölento, nukahdin melkein heti koneen noustua ja heräsin vasta lähes perillä. Lennon haastavin osuus oli lentolaukkuni nostaminen ylähyllylle, se painaa vajaa kymmenen kiloa ja kone oli niin iso, että vaikka laukku oli suorilla käsivarsilla pääni yläpuolella, en edes varpaille nousemalla ylettänyt laittamaan sitä hyllylle. Huojuttuani siinä aikani korkokengilläni laukku pääni päällä, joku mies auttoi laukun paikoilleen.

Kapteeni kertoi, että lennämme pohjoista kautta poikkeuksellisesti suotuisten tuulten takia. Tuulikomponentti oli tuolla reitillä 100 km/h eli liitelimme sen verran vauhdikkaasti, että kokonaislentoajasta tippui puolisen tuntia pois.

Tulimme Pekingin uuteen terminaaliin ja se on iso. Se on myös hieno ja selkeä kaikin puolin. Pääsin helposti Chengdun lennolle ja muutamaa turbulenssia lukuunottamatta, matka sujui joutuisasti ja pääsin perille ja hotelliin.

Hotellissa avasin skypen ja kotona kaikki on ok. Yleensä pidän hotellissa ollessani linjaa koko ajan auki kotiin, se on "melkein" kuin olisi kotona. Yael oli juuri pessyt Danan & Niinan, sillä heillä on tänään kisat. Danan eka startti kolmosissa. Michael tulee tänään lounaalle kotiin.

Minulla on torstaisin kiinan kielen tunnit (1,5 tuntia kerrallaan). Kiinan kieli on melko haasteellista suomalaiselle (=ainakin minulle). Opettajani on yrittänyt perehdyttää meitä pinyinin salaisuuksiin, mutta... Kieli taipuu juuri ja juuri erilaisiin s-kirjaimiin, mutta kun aletaan keskustelemaan niiden yhdistämisestä tooneihin, niin siinä alkaa tulla suomalaisen (=minun) raja vastaan.

Olen melkein luovuttanut ajatuksesta, että oppisin joskus puhumaan ja ymmärtämään kiinaa. Opetus on mandariinikiinaksi, mutta toimistomme sijaitsee Shengdussa, jossa on aivan oma murteensa, jota eivät edes kiinalaiset ymmärrä.

Kiinassa on siis ns. "yleiskiina" eli mandariinikiina, jota opetetaan kouluissa ja puhutaan mm. televisiossa. Kaikki kiinalaiset siis osaavat teoriassa mandariinikiinaa, mutta käytännössä esim. pekingiläinen poika ei ymmärtänyt Shengdulaisen hotellin henkilökunnan puhetta, vaikka pyysi heitä toistuvasti puhumaan mandariinikiinaa. Joten epäilen nykyään omia kykyjäni puhutun kiinan hallintaan...

Mutta kirjoitus on mielenkiintoista. Jokaisella merkillä on oma historiansa ja tapa, millä merkki on rakentunut. Pienet kiinalaiset (ja suuremmatkin) harrastavat kalligrafiaa, kirjoitusmerkkien taiteellista ilmaisua. Aika moni kiinalainen kaverini on kertonut kouluaikoinaan osallistuneensa kalligrafia kilpailuihin.

Erinomaisen hauska kirja on Fun with Chinese Characters. Siinä kerrotaan eri "merkkien" tarinat hauskasti ja mieleenpainuvasti. Ostin itselleni yhdellä Kiinan matkallani kirjasarjan ja hauskuutan itseäni merkeillä ja niiden tulkinnoilla matkustellessani Kiinaan.

Tänään tosin käytimme lähes koko oppitunnin kulttuurierojen puimiseen. Siihen, mitä lojaalisuus merkitsee kiinalaiselle ja mitä suomalaiselle. Mutta se onkin toinen juttu, johon meillä meni tänä aamuna kevyesti puolitoista tuntia...

Tiistaina työpäivän jälkeen suuntasin lentokentälle ja sinisin siivin lensin Berliiniin. Koska kone oli pieni, emme päässeet putkeen, vaan sain harjoitella hauiksiani kantamalla laukkuani ylös alas portaita.

Työsuhde-etuna, työnantajani on ystävällisesti kustantanut minulle alla näkyvän monitoimilaukun, jonka kanssa kevyesti kirmailen lentokenttien loputtomia käytäviä. Koska sen saa matkustamoon, kallisarvoisia minuutteja ei tarvitse hukata laukkua odotellessa. Laukun sain, kun hartiani ja niskani tekivät kapinan läppärilaukun kantamisesta kentillä. En muista mikä reissu se oli, kun sain tarpeekseni läppärilaukun kantamisesta ja ilmoitin, että jos laukkua ei tule, en matkusta enää kuin kodin ja työpaikan väliä.

Saavuin Berliiniin ja otin taksin hotelliin. Menin vastaanottotiskille ja ystävällinen ja tehokas virkailija ilmoitti hymyillen, ettei minulla ole varausta hotelliin. Mutisin olleeni hotellissa usein aiemminkin ja kaivoin läppärini laukusta ja aloin etsiä jotain todistetta siitä, että ainakin omasta mielestäni minulla oli varaus.

Virkailija aktivoitui ja otti passini uudelleen käsiinsä ja löysi aiemmat tietoni koneelta (olen siellä lähes kanta-asiakas) ja hän ilmoitti yhä ystävällisesti hymyillen, että minulle kyllä löytyisi huone sopimushinnalla, vaikkei varausta ollutkaan. Sitten jo löysinkin assarimme mailin aiheesta: "Berliniinin matka ok, lennot otin nuo, mitkä kerroin. Hotelli oli vaikea saada, jostain syystä kaupunki on täynnä. Sain kuitenkin Holiday Inn Berlin City West." Ongelmana oli siis se, että olin Berlin City Westissä, mutta Mercuren, en Holiday Innin Berlin City Westissä.

Neitokainen siis soitti Holiday Inniin ja perui varaukseni ja kuittasi minut sisään hotelliin yhä ystävällisesti hymyillen. Olen ollut myös Holiday Innissä Berliinissä, mutta täytyy tunnustaa, että olen heikkona Mercuren aamiaisiin. Hotelli ei ole kovin loistokas, mutta se on siisti ja toimistomme sijaitsee kadun toisella puolella.

Kun astuin huoneeseen, huomasin päätyneeni sviittiin, missä oli olohuone ja makuuhuone. Huoneessa oli sängyllä paksu aamutakki ja kietouduin siihen, kaivoin laukustani kokiksen ja piparkakkupaketin, hyvän kirjan ja tein tyynyistä pedin itselleni sänkyyn.

Matkamiehen yksinkertaisia iloja, hyvä aamiainen...

Toimistomme, joka huokuu historiaa loputtomien käytävien mutkissa.

…lauloi Frööbelin palikat aikoinaan. Ja niin minäkin pakkasin reppuni tänä aamuna, sillä työpäivän jälkeen illalla on lento Berliiniin (lähden sinne töistä suoraan). Työnantajan mielestä työmatkalla matkustukseen käytetty aika on vapaa-aikaa, mutta kyllä ainakin minä valitsisin hieman eri muotoja viettää vapaa-aikaa, jos saisin valita.

Tänä vuonna saldoa on kertynyt tammikuun kiertomatkasta Intia - Kiina - Berliini sekä helmikuun Berliinin ja Kiinan matkasta.

Tässä muisteloita helmikuun kotimatkalta Kiinasta:

Menin Chengdun kentälle tiistai-iltana (hyvissä ajoin) ja istuin tyynesti odottamaan portille konetta. Pidin haukkana silmällä porttia ruudulta, sillä kiinalaiset melko usein vaihtavat porttia. Kaikki oli melkein h-hetkeen asti ok, kunnes taululle tuli delayed ilmoitus. Tietysti kaikki kiinalaiset hyökkäsivät tiskille yhtä aikaa huutamaan. Yritin kysyä, puhuisiko joku englantia, mutta kukaan henkilökunnasta / matkustajista ei osannut sanaakaan englantia.

Jonkin ajan kuluttua yhtäkkiä kaikki ryntäsivät ovesta (siis portin ovesta) ulos kentälle (emme olleet putkessa). Silloin aloin hermostua ja yritin kysellä matkustajilta, mitä ihmettä tapahtuu ja miksi kaikki ryntäävät kentälle, jos kone on myöhässä??? Onneksi yksi pekingiläinen nuorukainen matkusti jenkin kanssa (olivat tulossa Nepalista Tiibetin kautta Pekingiin, mutta kaikki lennot pysähtyvät Chengdussa) ja osasi kertoa, että meille oli järjestetty kuljetus hotelliin. Eli ryntäsin muiden perässä bussiin, joka ajoi portista ulos (!) takaisin Chengduun.

Hotelli on surkein, mitä olen ikinä ikinä nähnyt, mutta illallinen siellä oli hyvä. Kun olin palannut huoneeseeni, yhtäkkiä puhelin soi ja kuulin vain kiinalaista molotusta. Yritin pyytää, että joku puhuisi englantia, mutta arvatkaapa, osasiko hotellin henkilökunta englantia. No pekingiläinen poika osasi (kun koputin hänen ovelleen ja kysyin mitä tapahtuu) ja niinpä lähdimme takaisin kentälle. Turvatarkastukseen ja portille. Hieman odotusta ja sitten koneeseen. Odottelimme aikamme (melko pitkään ja uskoin jo, ettei kone lähde ollenkaan), sitten se lähti rullaamaan kiitoradalle, mutta samantien tuli ilmoitus, että heillä on tekninen ongelma.

Takaisin hotelliin ja muutaman tunnin uni (3 h). Takaisin kentälle ja siellä sain selvitettyä (kiitos kiinalaisen ystäväni, koska kukaan kentän henkilökunnasta ei puhunut englantia) Finnairin jatkolentoni kriittisyyden. Lento lähti Chengdusta klo 8.00, Finnair Pekingistä 11.20, lentoaika 2,5 tuntia. He purkivat matkalaukkuni ruumasta ja vein sen turvatarkastuksen läpi shampoineen ym nesteineen. Hauikset pullistellen portaita ylös koneeseen henkilökunnan ihmeteltäväksi. En tiedä, laittoivatko he matkalaukkuni kapteenin syliin. He vain toistelivat, että se on liian iso, sanoin, että niin on, mutta minulta menee jatkolento. Jätin laukun kylmästi kapteenin oven taakse ja menin paikalleni istumaan.

Kun laskeuduimme, siellä oli Finnairin henkilö odottamassa nimikyltteineen ja kun tulin, niin lähdimme juoksemaan kohti Finnairin konetta. Virkailijatyttönen juoksi kuin gaselli tyhjin käsin, minä kahden matkalaukun ja käsilaukun kanssa kuin virtahepo. Huusin hänelle, että hän odottaisi, mutta arvatkaapa mitä, hän ei tietenkään puhunut englantia. Niinpä tyrmäsin matkalla yhden mummon ja pari muuta parempi kuntoista kiinalaista kun painelin perässä. Turvatarkastuksen läpi ja voilá: astelin koneeseen ja lähdimme saman tien kohti kotoista Suomea. Matkalaukku tuli kanssani Suomeen samalla koneella. Pari pistettä Air Chinalle.

Tulimme Joensuun kautta Helsinkiin ja pilotti oli huumorintajuisella tuulella. Hän käänsi kolme (3) kertaa koneen lähes pystyasentoon hienosti kaarrellen Hesan yllä. Nyt kannattaa huomioida, että olen erittäin lentopelkoinen. Kun laskeuduimme ja olimme jo tulossa kiitoradalle, kone ensin tipahti ilmakuopassa niin, että luulin meidän rysähtävän asfaltille, jonka jälkeen se alkoi vaappua puolelta toiselle, kunnes tömpsähti maahan. Kun tulin kotiin, mieheni ystävällisesti näytti minulle Hampurissa 1.3.2008 olleen "hienon" laskeutumisen. Katsokaa youtube video ja kadehtikaa, ettette olleet mukana (kukapa meistä ei haluaisi jännitystä elämään).

Pari kolme vuotta sitten aamuni alkoi sillä, että varovasti käännyin mahalleni herättyäni, siitä tiputin jalat lattialle ja ponnistin seisomaan. Selkäni oli ihan jumissa ja särki öisin. Niskaani särki päivisin niin, että heikkoa teki. Työterveysaseman kuntotarkistus loppui kuin kanan lento, kun kuntopyörän selässä lämmittelyvaiheessa sireeni (sykemittari) alkoi kiljumaan parin ensi polkaisun jälkeen ja terveydenhoitaja keskeytti testin samantien antaen minulle lähetteen lääkärille, kehottaen palaamaan asiaan lääkärin tarkastuksen jälkeen. Kävin sydäntesteissä, mutta mitään ei löytynyt.

Ankea totuus oli, että kuntoni oli karmeassa tilassa. Sekä lihasvoima että aerobinen kunto.
Koska lihasvoimani olivat lähestulkoon nollassa, ajattelin aloittaa ensin siitä. Jo pelkkä ajatus juoksemisesta (tai edes kävelemisestä) sai minut uupumaan. Menin siis kuntosalille ja tartuin laitteisiin jos en innolla, niin ainakin päättäväisesti. Ensimmäinen ongelma oli, että rautakourat (=kuntosalilla käyvät miehet) olivat vääntäneet kaikki ruuvit kaakkoon niin, etten heikoilla käsivoimillani saanut laitteita säädettyä minulle sopiviksi. Koska itseni nolaaminen ei ole mitenkään uutta, sitkeästi pyytelin alkuaikoina apua lähimmiltä lihaskimpuilta.

Alussa sain juuri ja juuri nostettua laitteita lähestulkoon ilman painoja. Ehdoton rajaus oli, etten halunnut hikoilla kuntosalilla. Niinpä aloitin hyvin kevyillä painoilla tavoitteena kymmenen toistoa. Alussa toistoja tuli viitisen, ennenkuin lihakset pyysivät armoa. Mutta pikkuhiljaa, kuukausi kuukaudelta tuloksia alkoi syntyä. Nykyisin laitteissa on noin kuusinkertaiset painot alkuaikoihin verrattuna.

Tekniikkani on seuraavanlainen: kun pääsen tietyssä painossa tavoitteeseeni, kymmeneen toistoon, teen sitä päivästä toiseen, kunnes minun on myönnettävä itselleni, että se alkaa olla naurettavan helppoa. Sitten lisään yhden painon ja yleensä alussa pystyn tekemään vain kuutisen toistoa. Sitä veivaan taas viikkokaupalla, joskus useamman kuukauden, kunnes kymmenen kerran toistot tuntuvat taas helpoilta.

Tämän vuoden alussa päätin tehdä jotain aerobiselle kunnolleni, sillä lihasvoimani alkavat olla säädyllisessä kunnossa. Jopa vatsalihasliikkeeni sujuvat nykyisin erittäin kevyesti 15 toistolla (käsinojalaite, jossa jalat nostetaan suorina 90 asteen kulmaan). Niitäkin tein pitkään kymmenen toistoa, kunnes siinä ei enää tuntunut olevan mitään järkeä. Niinpä nostin tavoitteen kertaheitolla 15 ja yllätyksekseni jalkani nousivat tuon 15 kertaa. Alkutilanne siis oli, etten jaksanut nostaa jalkojani edes polvet koukussa kymmentä kertaa.
 
Aloitin siis stepperin käytön, se tuntui kaikkein hauskimmalta ja samalla voi lukea juorulehtiä polkiessaan. Plussana oli myös tukevat kädensijat, joissa roikuin viimeiset askeleeni, kun tuntui, että henki menee. Säälittävä paljastus seuraa: Aloitin kahdesta minuutista. Nyt on huhtikuu ja pystyn jo kävelemään stepperissä kaksi minuuttia, ilman käsien apua ja jaksan loppusekunneilla lukea lehteä yhä, ilman että silmissä sumenee. Joskus hamassa tulevaisuudessa aion nostaa ajan huikeaan kolmeen minuuttiin, mutta nyt aioin nauttia reippaasta kahden minuutin suorituksesta, jonka jälkeen pääsen vielä omin jaloin takaisin pukuhuoneeseen.

Käyn kuntosalilla aina arkiaamuisin, sillä luonteeni ei salli poikkeuksia rutiiniin. Olen muutaman kerran kokeillut tehdä vatsa&selkälihakset ja punnerrukset kotona, mutta on aivan liian helppoa luistaa kiireen varjolla jutusta. Mutta kun aamulla vedän treenikamat päälle, niin minun on ainakin mentävä pukuhuoneeseen asti vaihtamaan työvaatteet päälle. Täytyy myöntää, että pari kertaa on ollut kiusaus todella vain vaihtaa vaatteet ja unohtaa kuntosali. Vielä en ole sortunut, vaikka useana aamuna olen katunut treenivaatteiden päälle vetämistä.

Niille, jotka harkitsevat kuntosalia, voin kertoa positiivisia uutisia. Niskasäryt ovat täysin kadonneet ja aamuisin hyppään vetreästi kuin kaksikymppinen sängystä : )

Aamulla tuli se "tunne", nyt pyörät esiin. Vaikka lumimyräkän jäljilta oli vielä melkoisesti lunta, niin tiet olivat jo ihan sulat. Ensi viikoksi luvattiin 10 astetta, kevät on siis todella tulossa.

Kiertelimme lähitienoilla, törmäsimme useisiin koiran ulkoiluttajiin ja muutamaan äitiin ja isään pienten lasten kanssa. Missähän kaikki muut olivat sunnuntaiaamuna?  : )

Kuvasta ei ehkä näy hyvin, mutta pajunkissat ovat nyt parhaimmillaan.

Michael (vanhin poikani) ja Roosa (Michaelin tyttöystävä) tulivat lounaalle. Koska mummikin on meillä, niin syöjiä oli seitsemän.

Michael on jo asunut vuoden päivät poissa kotoa ja on aina yhtä mukavaa nähdä häntä.

Michael ja Roosa hankkivat isovillakoiran pennun, Akun, viime syksynä. Aku on mielestäni oikein komea miehen alku.

Aamu alkoi vadelmakakulla, kun mieheni täytti vuosia. Vahingossa aloitin väärän laulun reippaasti, korkealta ja kovaa (tarkoitushan on herättää nukkuva päivänsankari) "Hyvää syntymäpäivää sinulle rakkain...", kunnes huomasin, etteivät lapset laulaneet mukana, vaan katsoivat minua hitaasti. Vaihdoin lennosta laulua "Paljon onnea vaan...", jolloin lapsetkin yhtyivät mukaan. Oletan, ettei unen pöpperöinen mieheni havainnut mitään outoa. Tosin aamutoimemme ennen kaunista laulua; koirien ulos vieminen, oli niin äänekäs tapahtuma, että todennäköisesti kuolleetkin heräsivät. Mutta ne joilla on lapsia ja ovat viettäneet äitienpäivää / isänpäivää, tietävät, kuinka hyvin voi näytellä sikeästi nukkuvaa, venytellä ja virittää naamalleen iloisesti yllättyneen hymyn laulun kajahtaessa, vaikka kahvit lentäisivät tarjottimelta tyynylle. Tärkeintähän on kaunis ajatus, eikö vain?