Eilen riehui kunnon talvimyrsky, tuuli puuskissa 35 m sekunnissa ja sähköt poikki lähes 250 000 kodista. Mökkitien oli jo joku ehtinyt siivota, kuvat juuri tonttimme ulkopuolelta. Kuin taivaan sattumuksesta, mökillä oli kaatunut vain lipputanko, joka oli hieman kolhaissut liiterin kattoa. Naapuritonteilla oli kaatunut puita.

Päätin lähteä säätä uhmaten mökille katsomaan, olivatko puut kaatuneet rakennusten päälle (isäni synkeä ennustus), sillä syysmyrskyt olivat riehuneet viikon verran. Samalla tarkoitus oli myös huoltaa ja kastella talvehtivat pelargoniani. Sivujuonteena oli tarjota koiramummoille vanhuudenpäiviin piristystä ja odottavalle äidille muuta mietittävää kuin mahansa.

Pääsin melko huolettomasti moottoritien päähän ja siitä muutaman kymmenen kilometriä eteenpäin. Mutta sitten ongelmat alkoivat, kahdeksankympin alue, jouduin ajamaan viittäkymppiä. Tietä ei ollut suolattu / hiekoitettu ja tien päällä oli jäätä ja sohjoa. Sain olla kieli keskellä suuta, että pysyin tiellä.

Mutta niin kuin Murphyn laki sanoo, asiat voivat aina mennä huonommiksi. Pääsin viimeisen asutun talon ohi ja voi voi. Tie oli aivan umpisohjoinen. Hienot kitkarenkaani vain pyörivät tyhjää, huudatin moottoria kakkosella ja ykkösellä päästen vaivoin eteenpäin auton heittelehtiessä sinne tänne. En oikein voinut kääntyä kapealla tiellä takaisin, mutta en oikein päässyt eteenpäinkään...

Mietin kuka löytää luuni tien vierestä keväällä. Ajoin viimeisen jyrkän alamäen iloisena siitä, että nelipyöräinen kelkkani liikkui sutjakasti ainakin alaspäin ja pääsin kuin pääsinkin mökille. Kaivoin evääni ja linnouttauduin mökkiin. Elämän perusedellytys, tuli syttyi takkaan helposti ja alkukantainen luolamiehen fiilis valtasi mieleni.

Poltettuani pari pesällistä, päätin uhmata luontoäitiä ja lähdin ajamaan takaisinpäin. Heh heh, mikäpä oli ajellessa, sillä tulomatkalla olin kaivanut syvät urat (=lue hiekka näkyvissä) tiehen, joten loistavat kitkarenkaani toivat minut helposti takaisin ihmisten ilmoille.